VAITIJA HARMAA

Katja Kivilahti, Tähtivaeltaja 2/2004

Koskaan en ole nähnyt mitään niin kaunista ja pelottavaa kuin Vaitija sinä yönä, jonka jälkeen ryöstimme Kenkimättömän Surman luostarin. Tuon yön ajan rakastin häntä enemmän kuin kaikkia elämäni naisia, enemmän kuin elämääni, enemmän kuin lasta, jota minulle ei koskaan suotu.

Lokakuisen vuoriston ilma oli kirkas ja musta, ja linnunradan juopa paini kilpaa nuotioistamme nousevan savun kanssa. Kumossa retkottavien sähköpylväiden ja niitä vasten painuvien kuusten varjot tuntuivat vaanivan ja hypähtelevän aivan korkean keltaisen valopiirin tuntumassa. Korkeammin paloi ja hurjemmin tanssi kuitenkin Vaitija Harmaa, joka loikki nuotion läpi, huusi ja ravisti koristeellista karbiiniaan kuin epäpyhään sakramenttiin antautuneena; hänen ja neljänkymmenenkahden tuliasein ja sapelein aseistetun hurttani estoton juhlinta jatkui läpi koko yön.

Vielä nyt, vanhana miehenä jonka ei enää tarvitse liioitella kokemuksiaan itselleen tai valehdella niiden ainutlaatuisuudesta, uskon harvojen saaneen kokea mitään sellaista, minkä vallassa katselin tuona yönä vaisusta suojatistani kuoriutunutta villiä puolijumalaa. Bakkanaalit olivat alkaneet pian leirin pystytettyämme ja laitettuamme hevoset yöpuulle, ja kiivastuvalla vauhdilla ne kipusivat kohti murtumispistettä. Minä yksin istuin syrjemmässä ja poltin piippuani. Tunnin tai kolme jaksoin seurata sivusta Vaitijan ja toveriemme viinanhuuruista riehuntaa, kunnes vihdoin synkät aavistukset veivät minusta voiton ja vetäydyin telttaan Vaitijan tulenliekin tavoin kieppuva kuva silmissäni.

Aamu-usvan noustessa viimeisetkin kanaljat vihdoin sammuivat, uniset hevoset rauhoittuivat ja rohkeimmat metsäneläimet kävivät nuuskimassa vanhalta viinalta ja savulta haisevaa tannerta, jolle joukkoni oli kaatunut kuolemanpelkonsa kukistettuaan. Silloin lankesi makuusijalleni savulta, hevosilta ja paloviinalta haiseva hahmo, joka vuoroin karkeita, vuoroin eksoottisia avuja käyttäen pikemminkin ryösti kuin houkutteli minut unestani johonkin, millä oli yhtä vähän tekemistä rakkauden kanssa kuin aneilla vanhurskauden.

"Lupaa", Vaitija vannotti kumartuessaan ylleni suurenmoisten hiustensa sädekehän keskellä ja kullanväriset silmät kiiluen, "lupaa, että apotti kuuluu minulle."

Ja jälleen minä lupasin. Jälleen myönnyin hänen jumalaapilkkaaviin pyyntöihinsä. Tuollaisina hetkinä olisin vannonut vaikka hakkaavani naulat jeesuslapsen ranteiden läpi, jos hän olisi sitä vaatinut.

Kuinka hän saattoi nukkua sinä yönä niin rauhallisesti? Yksin kaikista juuri Vaitija tiesi, mikä meitä Kenkimättömän Surman luostarissa odotti. Ja silti salaiset kiusanhenget, jotka olivat pilkanneet häntä kuusi vuotta, näyttivät antaneen juuri nyt periksi.

Vuorokauden sisällä niistä tulisi omiani.

Sentimentaalisuuden uhallakin haluan silti uskoa, että tuona yhtenä yönä olimme molemmat kirouksesta vapaat. Vaitija nukkui kuin kissa, ja minä ihmettelin mustien hiusten pieluksellä lepäävää kasvojen pyhäinkuvaa, pitkää, vaaleaa vartaloa joka vielä hänen ollessaan kahdenkymmenenviiden (niin hän tuolloin väitti) olisi voinut kuulua pojalle -- molemmat olivat niin kovin erilaiset kuin oma roteva ruumiini ja arpinen naamani, josta ei edes puolisokea katutyttö olisi voinut löytää säännöllisyyttä. Kuten aina, myös tuolloin aloin sääliä itseäni. Jälleen päädyin pohtimaan tapahtumien ketjua, joka oli kerran heittänyt Vaitijan elämääni; vielä en tiennyt vain vuorokauden päästä toivovani, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.


"Mitä sinulla on sitä paikkaa vastaan?" muistan kysyneeni leiritulen ääressä paluumatkalla läänin rajamaista, kun hurtat puhdistivat verta varusteistaan ja Vaitija houkutteli minua jälleen ryöstöretkelle Kenkimättömän Surman luostariin. "Tietysti sen lisäksi, että sitä asuttaa joukko omaan tärkeyteensä tikahtuvia aaseja."

Vaitija hymyili ja haroi kasvavaa tukkaansa. Näin hänen olevan syvällä mietteissään ja silmissäni heijastelivat tulenliekit hänen ajatustensa tuntemattomia polkuja.

"Olen uskonnollinen fanaatikko. Mielestäni ihmiskunta on tarkoitettu tuhoutumaan. Armollisinta olisi antaa sen kokea luonnollinen kuolema. Tämänkö halusit kuulla?"

Taisin nauraa. "Miksi terrorisoida seutua yksin? Lääni on pullollaan antikristuksia ja maailmantuhon enkeleitä. Mikset liity heidän joukkoonsa jeesustelemaan?"

Vaitija virnisti. Hetken hän näytti maailman kauneimmalta kujakollilta terveine, terävine hampaineen. Vielä emme olleet rakastavaisia, ja taas löysin itseni salaa pohtimasta, miltä tuntuisi suudella sellaista huonon ravinnon ja väkivallan tuhoilta säästynyttä hammasriviä.

"Sinun elämäsi suurin haave on" -- kyllä, silloin olin jo paljastanut sen hänelle -- "tehdä lapsi. Siis saattaa maailmaan lisää väkeä. Miksi silti laukkaat iloisten veikkojesi kanssa pitkin ja poikin tappamassa ihmisiä? Eikö sinun pitäisi olla taistelemassa kirkkoa vastaan ja saarnaamassa vapaan lisääntymisen ja ihmiselämän pyhyyden puolesta?"

"Der Mensch denkt, Gott lenkt. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia."

"Eivät niin."

Ärtyneenä siitä, että Vaitija oli saavuttanut minusta dialektisen voiton, vaikenin ja nakkasin tuleen lisää puita, joiden kosteus sai liekit räiskymään kuin nekin olisivat nauraneet minulle. Pidin itseäni henkisesti Vaitijaan nähden ylivertaisena; minua hävetti että tuo vanhempiensa hylkäämä katujen kasvatti pystyi niin vaivatta väistämään kaikki kysymykseni, että muinaisista kirjoista haalittu viisauteni valui jälkiä jättämättä hänen kaikkia ylimääräisiä sanoja hylkivästä pinnastaan.


Ennen kuin Vaitijasta tuli rakastettuni, hän oli minulle lapsi. Niin vähän muistutti se rääsyläinen, joka eräänä lumisena yönä heittäytyi jalkoihini kaupungin sohjoksi tallatulle kadulle, ennen luostarin ryöstöä sylissäni maannutta houretta. Jotakin noituutta täytyi silti Vaitijan nälkiintyneessä, pahoinpidellyssä katseessa tuolloinkin olla, sillä sen sijaan että olisin laskenut hurttani hylkiön kimppuun, annoin sen puhua.

"Herra, tiedän että olette oikeudenmukainen mies", kuulin sen sanovan taudin sortamalla äänellä. Alentuvasta asennostaankin se katseli minua koko ajan uhmakkaasti kasvoihin. "Pyydän apuanne. Lupaan, että palkkionne tulee olemaan ruhtinaallinen."

Rakkini remahtivat nauruun. Itse kuitenkin vaikenin. Hylkiön äänessä oli soinnahtanut ylhäisen syntyperän sävel, aivan liian puhdas ollakseen teeskennelty. Lisäksi hahmosta huokui jotakin tuttua, jotakin minkä hetken kuluttua naulitsin muistoon mielessäni. Nauru ympärilläni tikahtui, kun riisuin turkisviittani ja heitin sen otuksen harteille -- tosin pikemminkin naamioimisen tarpeesta kuin ollakseni kohtelias.

"Seuraa minua", sanoin ja käännyin jatkamaan matkaa. Ja vain sydämenlyönnin kuluttua hylkiö kietoutui viittaani, nousi ja ojentui kävelemään rinnallani pidempänä kuin useimmat seurueestamme, minä itse mukaan luettuna. Ryhti, jolla tuo muukalainen ohitti hienostokaupunginosan kapakoiden ja porttoloiden koreat julkisivut, ei olisi mitenkään voinut kuulua kerjäläiselle -- eikä kuulunutkaan, sillä vain vähän aikaa sitten olin laittanut sen merkille kalleimmassa noista nimenomaisista porttoloista.

Perillä taloni edessä käskin vastahakoisten hurttien lähteä. Sisällä ei vieras edes vilkuillut eteishallia, jonka ylellisyyden olisi toki kuvitellut hämmästyttävän ketä tahansa laitapuolen kulkijaa. Jakaessani käskyjä palvelijoille hän katseli minua turkishupun varjoista eikä irrottanut kiiluvaa katsettaan edes silloin, kun astelin jo poispäin.

Kellon lyötyä kerran kirjastohuoneen oveen koputettiin. Palvelijat ohjasivat sisään sen, mitä heidän ponnistuksensa olivat paljastaneet huolella haalittujen riepujen ja likapeitteen alta. En ollut kertonut syytä vieraan läsnäoloon, ja vaatteet ja korut, joilla palvelijat olivat hänet verhonneet -- tai pikemminkin paljastaneet -- kertoivat heidän tehneen siitä omat oletuksensa.

Vaimoni kodikkaaksi sonnustaman huoneen öljylamppujen valossa oli muukalainen kalpea ja laiha ja kantoi molempia ominaisuuksia kopeudella, joka vaikutti itseivalta tai suuruudenhulluudelta. Vei hetken nähdä, että hän oli paitsi hyvin nuori -- melkein poikanen vasta -- myös vakavasti sairas. Hän vapisi ja hikoili, ja kynityt mustat hiukset korostivat ihon sairaalloista väriä ja varjoja kuumeisten silmien alla.

Vieraani kertoi nimekseen Vaitija Harmaa. Yskänkohtausten tuon tuosta keskeyttämänä hän toisti avunpyyntönsä. Jälleen tunnistin hänen tulehduksen karhentamassa äänessään sivistyksen, jollaisesta vain kirkonmiehet saavat useimmiten enää nauttia.

Jokin vieraani viheliäisessä ylpeydessä, jalostuneissa tavoissa ja tavattomassa nuoruudessa kosketti minua. Talossa, jossa olin hänet viikkoa aiemmin tavannut, olin kiinnittänyt huomiota lähinnä hänen vihamieliseen hiljaisuuteensa, sinelmiin ja kaikkinaiseen sopimattomuuteen ei-valittuun ammattiinsa; yläluokkaisessa huoratalossa en ollut koskaan koskettanut Vaitija Harmaata, ja nyt tiesin miksi. Yhtä hyvin olisin voinut ottaa väkisin lapsen.

Minä myönnyin, ja Vaitija hyväksyi apuni kuin olisi tehnyt minulle suuren palveluksen. Tietysti hän toisti myös lupauksensa ihmeellisestä palkkiosta. Sen laatua hän ei kuitenkaan vielä tarkemmin määritellyt, enkä siihen tosiasiassa uskonutkaan. Itse selitin teon itselleni siten, että pojasta koituisi minulle hyötyä myöhemmin. Antaisin hänet sisarelleni koulittavaksi ja käyttäisin aikanaan juonissa, joissa tarvittiin jalosukuista houkutuslintua.

Sisareni oli asiasta eri mieltä. Hänestä ei moinen oikku sopinut lainkaan ammattini edustajalle. Minunhan piti ryöstää ja tappaa ihmisiä, ei auttaa heitä. Tiesin hänen puhuvan totta, mutta kieltäydyin antamasta periksi ja lopulta hän taipui ja keräsi Vaitijan käsivarsilleen, joskin toistellen, ettei tästä koskaan varasta ja naruttajaa tulisi.

Myös siinä hän oli oikeassa.

Sisareni kaupungin surkeimmista loukoista valikoimien klovnipoikien ja -tyttöjen joukossa Vaitija ei loistanut lahjakkuudellaan. Hän tervehtyi kyllä kuuliaisesti keuhkoputkentulehduksesta ja alkoi jo toipilasaikanaan osoittaa merkkejä sekä hämmästyttävästä oppimiskyvystä että vertaansa vailla olevasta välinpitämättömyydestä. Ellei voinut olla paras, ei hän vaivautunut edes yrittämään. Selkäsaunat ja eristys tuntuivat suorastaan miellyttävän häntä; rangaistus kai antoi hänelle jonkinlaisen nurinkurisen kuvan oman elämänsä hallitsemisesta. "Nyt riittää! Hän saattaa koko paikan sekaisin. Eikä sen näköisestä otuksesta ammattiin muutenkaan ole", julisti sisareni lopulta ja viskasi pojan takaisin luokseni.

Kahdeksaan kuukauteen en ollut nähnyt Vaitija Harmaata edessäni. Hänen seisoessaan siinä jälleen ymmärsin, mitä sisar oli sanoillaan tarkoittanut.

Maailmassa, jonka asukkaita leimasivat tautien vääristämät luut, rokonarpiset kasvot, huonot hampaat ja kaikkinainen värittömyys, oli Vaitija kuin ilmestys vuosisatojen takaa. Varkaan ja huijarin ura vaatii kaikkinaista ulkoista huomaamattomuutta; taudin kuoriuduttua Vaitijan yltä oli hänestä sukeutunut jotakin, mikä laittoi epäilemään keinotekoista ja luonnotonta alkuperää.

"Te lupasitte auttaa minua", hän kirosi ihmeellisellä soinnilla, muinaisten lehtien pyhimyskuvien kaltaiset kasvot suuttumusta hehkuen. "Annoitte sananne, ja sitten sysäsitte minut niiden pesemättömien roistojen joukkoon."

Muistutin olevani roisto itsekin; oudoksuen kuuntelin omaa tukahtunutta ääntäni.

"Se on eri asia. Te olette rehellinen ryöväri."

Mitä siihen olisi voinut vastata? Isäni ja hänen isänsä ja isoisänsä tapaan myös minä tunsin ylpeyttä ammatistani. Toisin kuin sisareni ja hänen suojattinsa, minä maksoin veroja ja ryöstin vain kohteita, jotka olivat menettäneet suosionsa lääninherran silmissä.

Lopulta huomautin, että olin pitänyt lupaukseni. Tokihan rikkaiden rahat oli mukavampi varastaa kuin myydä niistä ruumistaan.

Sille vastaukselle Vaitija vain nauroi, ilmeisesti koska ei uskaltanut lyödä minua. Sitten hän vaipui yllättäen tuoliin ja painoi kasvot käsiinsä; suurenmoinen, sulava ruumis asettui itsensä varaan ja vetäytyi eroon minusta ja kaikista inhimillisistä tunteista.

"Tuntenette Kenkimättömän Surman luostarin?"

Muistan jähmettyneeni. Kuin vapauttaen suustaan tumman perhosen oli tuo katujen lapsi päästänyt ilmoille nimen, jota kirosin enemmän kuin mitään muuta.

Tiesikö hän hyödyttömästä kamppailustani? Kärsimistäni loukkauksista?

Totta kai tiesi. Miksi muutenkaan hän olisi hakeutunut juuri minun luokseni, vaikka monet olisivat suostuneet silmittömiin julmuuksiin pelkästään saadakseen katsella hänen kaltaistaan olentoa?

"Tehkää minusta yksi verikoiristanne, niin kerron, miten Kenkimättömän Surman luostarin voi ryöstää", Vaitija sanoi ja tarkkaili minua metsänpedon keltaisin silmin.

Oli minun vuoroni nauraa.

Kenkimättömän Surman luostari? Ensinnäkin oli kyse läpitunkemattomien muurien ympäröimästä linnakkeesta, jota kannattelevalle vuorenhuipulle pääsi vain peninkulmien päästä näkyvää tietä myöten. Toisekseen vaikka sen olisikin kyennyt ryöstämään -- mikä jo sinällään tuntui hullun puheelta -- miksi olisin halunnut ryhtyä moiseen? Palkkioksi olisin vain saanut maaherralta ylleni kirouksen, jollaisella kirkko minua jo helli, ja päätynyt itse ryöstettäväksi.

"Minä tiedän, miten Kenkimättömän Surman luostariin pääsee", Vaitija sanoi. "Ja tiedän miten maaherran viha estetään."

Hymyni hyytyi. Vaitijan röyhkeys oli mennyt liian pitkälle. Luostari oli ainoa keinoni saada poika ja perillinen, ja se olisi minulta turvassa niin kauan kuin elän. Voisin kyllä ottaa yhden katupojan kokeeksi joukkooni, jos hurttani hänet hyväksyisivät, mutta enempää minulta oli turha odottaa.

Vaitija tuijotti minua hämmentävillä silmillään ja vaikeni. Emme puhuneet sillä kertaa enempää asiasta, ja viattomasti kuvittelin sitä loppuun käsitellyksi.


Kuitenkin valvoin seuraavana yönä vuoteessani. Kuten usein ennenkin, aavistin että eräänä päivänä elämä, jota vietin, saisin minut vihaamaan itseäni. Ja pimeydessä väikkyi Vaitijan kasvojen valkomusta ikoni silmissäni kuin lupaus vapaudesta, josta maksaisin vielä kerran sieluni tuonpuoleisessa raskaan hinnan.

Vähitellen kävin uhmakkaaksi. Miksi en voisi saada tätä ilmestystä, etsiä unohdusta siitä? Olin menettänyt niin paljon -- ja useimmat asiat, joita olin todella halunnut, olivat jääneet käsieni ulottumattomiin.

Kun isorokko vei nuoremman veljeni, isämme sanoi että kauhein onnettomuus on joutua hautaamaan oma lapsensa. Itse kuitenkin uskon, että suurin epäonni on olla koskaan edes saamatta heitä.

Kaukainen läänityksemme ei ole koskaan houkutellut puoleensa liudoittain vapaita lapsensaattajia. Muistan miten se ukko, jonka avulla minutkin tehtiin, tuli yhdeksänkymmenen korvilla kyvyttömäksi -- kaupunki liputti suruaan kokonaisen vuoden. Kirkonmiehet juhlivat, merkitsihän tapahtuma heille moraalista ja rahallista voittoa. Itse olin vain neljäntoista, ja vasta vuosien kuluttua mielessäni heräsi pelko, että ikivanha sukuni päättyisi minuun.

Samana vuonna alistuin kokeeseen, jolla lapsensaattajan kykyä etsitään. Nuoruuden kiihdeydellä toivoin sen jäävän tuloksettomaksi. Kyky tekisi minusta ehkä pyhän miehen, mutta se myös estäisi minua jatkamasta isieni ammattia. Sitä paitsi kirkko sieppasi lapsensaattajat. Miten muutenkaan saattoi selittää sitä, että heitä oli niin vähän luostarin muurien ulkopuolella? Virua koko loppuelämänsä kivisessä hautakammioissa kuin mato kolossaan... mieluummin antaisin kuohia itseni.

Jälkeenpäin herätti lapsellinen itsekkyyteni minussa häpeää. Mutta se ei ollut ainoa eikä ensimmäinen, mitä häpesin. Sillä tuona nuoruuteni päivänä opin, että ihminen voi milloin tahansa menettää vapautensa ja tulla kohdelluksi eläimen tavoin. Ehkä juuri siksi tunsin niin suurta myötätuntoa Vaitijaa kohtaan; kuvittelin tietäväni, mitä elämä porttolassa oli hänelle merkinnyt.

En ollut lapsensaattaja, eikä ollut moni muukaan, ei kukaan läänissä minun ikäpolvessani. Minusta tuli ryöväri ja ryövärinä elin elämääni kirkon varjossa, ja kaikkien kaltaisteni tavoin vihasin ja nöyristelin kirkkoa ja uskoin sen valtiaiden hyvän tahdon olevan ainoa tieni vapahdukseen. Luulin ehkä, että luostarien lapsensaattajat oli hankittu vääryydellä, mutta inhimilliset toiveeni voittivat kaikki kaltoinkohdellun moraalini iskut.

Seitsemänkolmattavuotiaana tein jotakin hyvin vanhanaikaista ja otin vaimon. Toivoin, että aviosääty saisi kirkonmiehet heltymään ja suomaan minulle audienssin Kenkimättömän Surman luostarissa.

Luostarin apotti nauroi minulle vasten kasvoja teostani kuullessaan. Hänen puolestaan saisin etsiä perilliseni ihmispeltojen epäonnistuneista hylkiöistä. Maaherran suojeluksessa tahi ei, kirkko kohottaisi pannansa yltäni vasta kun olisin julkisesti hylännyt isieni ammatin, sirotellut tuhkaa ylleni ja suudellut paavikeisarin varpaita.

Joskus epätoivo sai minut suunnittelemaan pyhiinvaellusmatkaa Konstantinopoliin. Aina lopulta järki kuitenkin voitti. Maaherra ei koskaan antaisi minun lähteä tuolle pitkälle vaellukselle, ja jos silti tekisin niin, ei minulla todennäköisesti olisi mitään, mihin palata tai mitä tarjota jälkeläiselleni perinnöksi; saattaisin maailmaan olennon, jolla olisi edessään vajoaminen elinkeinokommuunien maaorjuuteen tai äärimmäinen kurjuus laitakaupungin viljeltyjen hylkiöiden joukossa.

Pakenin toivottomuutta työhön ja menneestä maailmasta kertoviin kirjoihin. Vaimoni kauhuksi käytin vuosien talousmenoja vastaavia summia sellaisiin kamiinoilta säästyneisiin harvinaisuuksiin kuin Maailman taskuhistoriaan, Monte-Criston kreiviin, TV-lehteen sekä neljään osaan Opiskelijan suurta tietosanakirjaa. Muinaisten kielten harrastukseni olin perinyt isoisältäni, joka ei koskaan jättänyt käyttämättä mahdollisuutta muistuttaa minulle, että periydyimme kahdennenkymmenennen vuosisadan oppineista sotilasruhtinaista.

Lopulta alkoivat sukuni menneisyys ja kirjasivistykseni kuitenkin tuntua minusta julmalta pilalta. Haaveilin vajoamisesta suruttomaan barbariaan. Mutta jälkeläisten puuttuessa olivat ainoat siteeni kuolemattomuuteen ne rippeet, jotka Romahdus oli jättänyt jäljelle ihmiskunnan pyrkimyksistä kohota eläimellisten viettiensä yläpuolelle. Keski-ikäni pimenevissä illoissa tartuin samoihin vanhoihin kirjoihin ja haaveilin 'valtamerilaivoista', 'sosiaaliturvasta' ja 'bluesista'. Pian sai herrani käsky minut vaihtamaan taas kirjat aseisiin ja johtamaan veritekoja, joita myöhemmin ristiriitaisin tuntein muistelisin.

Ennen pitkää tunsi koko kaupunki tarinan lapsettomasta ryöväristä: vaimosta, joka riutui muinaisten aarteiden keskellä, ja miehestä joka oli kerran käynyt kirjeenvaihtoa oppineiden kanssa, mutta jolle vain ryöstely, raiskaaminen ja tappaminen tuottivat enää tyydytystä. Ajan kuluessa tarinat loittonivat yhä kauemmas todellisuudesta, niihin ilmestyivät mukaan julmat esi-isät jotka kävivät tekemässä jälkeläisensä vieraissa maissa, petollinen nuoruudenrakastettu, katkera loukkaus jota paikallinen arkkipiispa ei voinut antaa anteeksi.

Tuohon tilanteeseen, sen täydelliseen toivottomuuteen saapui Vaitija Harmaa, kaunis kostonenkeli, joka tarjosi minulle mahdollisuutta joko murhata elinkelvottomat toiveeni tai lunastaa väkipakolla se, mitä en pyytämällä saanut. Vähintäänkin saisin maksaa kokemani loukkaukset takaisin korkojen kera. Kuinka olisin voinut olla nöyrtymättä hänen opetuslapsekseen? Ehkä tiesin jo tuona ensimmäisenä päivänä, että niin lopulta kävisi. Vuodet kuluisivat kuin uni, ja eräänä päivänä löytäisin itseni tuosta kuolleiden mastojen ja vuorenhuippujen varjossa kytevästä leiristä.


Ennen auringonnousua riisuin Vaitijan yltäni ja pukeuduin tummentuneisiin nahkavaatteisiin, sapeliin, pistooleihin ja karbiiniin. Kiristin jokaisen hihnan ja vyön kuin liikkeilläni olisi ollut merkitys jossakin toisessa elämässä. Vaitija vain röyhtäisi, käänsi kylkeä ja jatkoi sulokasta kuorsaustaan kenttäpatjaan.

Vartin ajan katselin leirin alla leviävää laaksoa. Haihtuva usva paljasti hiljakseen altaan tumman metsän, jonka joukosta muinaisen kaupungin ääriviivat yhä erottuivat. Puut olivat ryömineet yli ihmisen niille asettamien rajojen; metsä oli tunkeutunut autioihin koteihin, kietonut sisäänsä betonin ja lasin, tervan ja teräksen hiljalleen nimettömiksi rapautuvat muodot. Tehtaiden luurangot pistivät yhä havujen seasta, mutta ilmaa täytti niiden savun sijaan lähestyvän talven kolea aave. Jossakin juurten ja eläinten polkujen alla lepäsivät ihmissukupolvien katkenneet ketjut.

Jälleen yritin kuvitella aikaa ennen Romahdusta: äitejä tekemässä arkiaskareita valoisissa, puhtaissa kodeissaan, isiä toimistoissa laskukoneiden ääressä, lasten määrätöntä joukkoa koulun penkeillä tai leikkimässä puistoissa joiden nurmikko leikattiin ja kasteltiin koneilla joita ihmiset eivät edes huomanneet. Mutta mielikuvani pakenivat minua. En kyennyt käsittämään maailmaa, jossa ihmiset lisääntyivät miten halusivat. En tiennyt mitä itsestäni olisi siellä tullut. Olisinko kenties ollut onnellinen? Vai määrätäänkö elämämme muoto soluissamme, kuten muinaiset viisaat väittävät, ja myös tuossa muinaisessa yltäkylläisyyden maailmassa olisin ollut onneton?

Tunnin kuluttua olivat rakkini heränneet. Juhtia syötettiin ja paikkaa siivottiin, ja lopulta kömpi myös Vaitija Harmaa kohmeloisena ja verrattomana teltastamme. Hurtat virnuilivat minulle, mutta Vaitijaan he eivät koskeneet ilmeelläkään; minä olin inhimillinen, Vaitija ei.

"Itse piru se on", olin kuullut monien sanovan. Ja totta olikin että Vaitija tappoi ja ryösti kuin ruoja, niin huoletta että olin usein käskenyt hänet syrjään vain hurttien kurin säilyttääkseni. Elämän outoihin piloihin kuului, että kuka tahansa muu olisi menettänyt kasvonsa saadessaan niin monta kertaa nenilleen. Mutta Vaitijaa suojeli hänen kauneutensa läpitunkematon kuori. Ellei hän olisi välittänyt rakkien ihailusta, olisivat nämä luultavasti alkaneet vihata häntä; koska se kuitenkin ilmiselvästi hiveli hänen itserakkauttaan, kohottivat rujot suojattini hänet maskotikseen. Jo tuolloin Vaitija oli alkanut kerätä mainetta -- rakentaa sitä tai ajautua siihen -- oli miten oli, minusta tuntuu että huomaamattomuus olisi ollut hänelle yhtä mahdotonta kuin myrskylle rajoittaa itsensä pieneen huoneeseen.

Annoin hurttien toipua vielä toisen tunnin. Saavuttaisimme määränpään joka tapauksessa ennen illansuuta. Tunnin kuluttua alkoi myös Vaitija vaikuttaa omalta sietämättömältä itseltään.

Nousimme takkuisten poniemme selkään ja suuntasimme ne sortumien vuoksi hylätylle vanhalle huoltotielle, jolla pysyimme näkymättömissä leveältä pääväylältä. Pian tie muuttui jyrkemmäksi ja nousi mutkittelemaan vuorenseinämää pitkin.

Joku ennusti jo lähtiessä, että iltaan mennessä alkaisi sataa. Päivällä sää oli kuitenkin vielä hyvä ja kelmieni mieliala korkealla. Olin valikoinut mukaan karkeatekoisimmat jumalanhylkääjäni, ja heidän seuransa levitti myös muiden keskuuteen piittaamatonta ilmapiiriä.

Kylmäverisimmältä kaikista -- tai ainakin parhaalta näyttelijältä -- vaikutti tietysti Vaitija. Ratsastaessamme hieman jälkijoukon edellä vilkuilin häntä nähdäkseni, häiritsikö tietoisuus lähestyvistä tapahtumista hänen mieltään. En kuitenkaan havainnut mitään säröä hänen levollisuudessaan.

Lopulta Vaitija kyllästyi olemaan huomioimatta tarkkailuani ja kysyi minulta, mitä ajattelin.

Etsin hevosen selässä asentoa, joka olisi kielinyt ajatuksistani yhtä vähän kuin hänen omansa. Sanoin, että mielestäni hän oli minulle selityksen velkaa -- oli ollut sitä jo vuosikaudet.

"Vai niin", hän vastasi ja katsoi poispäin. "Kuulostaa siltä, että yhtä hyvin voisit itse kertoa mitä haluat minun vastaavan."

Se, mitä Vaitija oli minulle edellisenä yönä niin avokätisesti lahjoittanut, tuntui kutistuvan ja etääntyvän kangastukseksi kaikkien keski-ikäisten hullutusteni autiomaahan.

"Minusta sinä elät kuvitelmissa", sanoin. "Vihaat vanhempiasi ja haluaisit tuhota heidät, koska et uskalla tuhota itseäsi. Ja haluat nöyryyttää kirkkoa, joka teki heille mahdolliseksi toteuttaa mielihalunsa ja synnyttää sinut."

Vaitijan suu vääntyi pilkalliseen hymyyn. Mitä liikkui hänen pintansa alla tuolla hetkellä -- oliko luostarin läheisyys jo tehnyt tehtävänsä?

"Olen jo kertonut, että tahdon pelastaa maailman sukupuuttoakin pahemmalta kohtalolta. Ja jos uskot minun olevan harhojen vallassa, miksi koskaan lähdit tälle retkelle?"

"Ehkä siksi, että minulla on omat harhani", vastasin mutta niin hiljaa, ettei Vaitija ilmeisesti kuullut, sillä hän jatkoi:

"Tiedät jo mielestäsi kaikki vastaukset, joten mitä voin sanoa? Olen yrittänyt vedota ahneuteesi, mutta se ei näemmä riitä. Haluat järkiperusteluja. Entä jos sellaisia ei ole? Pitäisikö minun valehdella? Onko mitään niin viheliäistä kuin murhaaja, joka haluaa antaa teoilleen ymmärrettävän selityksen!"

Yritin väittää vastaan, mutta Vaitija kannusti kaakkiaan ja se karautti edelleni. Tuulisella vuoripolulla Vaitijan tukka ja koristeellinen takki hulmusivat, hattu keikkui niskassa, sapeli reidellä, karbiini hihnassaan olkapäällä. Jonkin matkan päässä kääntyi polku vuorenseinämän taakse, ja siellä katosi myös Vaitija silmistäni. Seuraavan kerran näin hänet kaukana edellämme; aurinko paistoi suoraan vuoripolulle hänen allaan ja hetkeksi varjot katosivat, niin että näytti kuin hän olisi leijunut ilmassa jyrkkää harmaata kalliota vasten, yksinäinen verenpunainen lintu hylätyn köysiradan telineiden yllä.

Päivän edetessä nousi lämmin myötätuuli ja iltapäivällä kohosivat selkämme takaa ensimmäiset harmaat sadepilvet. Niiden takaa-ajamana vaelsimme ylös rinteellä kääntyilevää tietä, kunnes vihdoin luostarin kuusikulmainen, tuulimyllyjen koristama hahmo häämötti edessämme sateen autereiseksi tekemässä ilmassa.


Ensimmäiset pisarat putoilivat ylikiitävistä pilvistä, kun lähestyimme korkeaa muuria ja suljettuja portteja. Kuka tahansa noilla muureilla kulkeva olisi nähnyt meidät jo kauan sitten. Odotin huutoja, varoituslaukauksia. Mutta mikään ei rikkonut hiljaisuutta, jota olin oppinut pitämään lähinnä merkkinä siitä, että kaikki vanhuksia ja lapsia myöten odottivat ovien ja ikkunoiden takana tuloamme hampaisiin asti aseistettuina.

Porteista näki jo kaukaa, ettei niitä käytetty. Niiden eteen ladotuissa ruosteisissa tynnyreissä kasvoi heinää, jonka paleltuneita röyhyjä sateen ensi puuskat riepottivat. Porttien tuntumassa levisi ikivihreän ruohon peittämä tasanne, ja siihen jätimme ratsumme ja seurasimme Vaitijaa, joka asteli mitään sanomatta muurien ja kallion välissä avautuvaan kapeaan rakoon.

Jonkin matkan päässä näytti ahdas kulkutiemme päättyvän tyhjään ilmaan. Pystysuoraa kallionseinää myöten kulki kuitenkin tuskin puolentoista vaaksan levyinen hakattu ulkonema. Vaitijaa ei näyttänyt tyhjyyden ylle tuuleen ja sateeseen astuminen pelottavan, ja niin nielaisin minäkin kammoni ja seurasin hurttineni perässä.

Olin kuullut Vaitijan tarinan poistovesikuilusta, mutta vasta nähdessäni kallioon karkeasti hakatun tunnelin suun aloin todella uskoa häntä. Yksi toisensa jälkeen kuljimme kallion sisään ja olimme pian siellä, minne ei yhdenkään rosvon väitetä meitä ennen päässeen.

Käytävää suojasi takorautainen arina, joka irtosi helposti ruosteisista kiinnikkeistään. Kömmimme autiolle sisäpihalle ja taivaalta lankeava sadeverho tiheni nopeasti kerääntyessämme. Hurtat vetivät hattuja päänsä suojaksi, vain Vaitija antoi veden vihmoa vapaasti itseään ja vaikutti siltä, kuin hän ei olisi edes huomannut kastuvansa.

Retkeä suunnitellessamme olin ihmetellyt Vaitijan tietoja luostarin pohjakaavasta. Tuntui miltei kuin hän olisi käynyt siellä itse.

"Miten niin? Tietysti olen", hän oli vastannut. "Luostarissa asuu paljon väkeä."

Kauan olin elänyt siinä luulossa, että Vaitijan vanhemmat myivät hänet porttolaan. Miten sellainen tilanne saattoi syntyä jalosyntyisessä perheessä, sitä en halunnut edes kuvitella. Mutta että hän oli elänyt myös luostarissa? Miksi?

"Kirkonmiehet ostavat orjansa samalla tavalla kuin muutkin", sanoi Vaitija, eikä hän enää sen jälkeen suostunut puhumaan asiasta.

Nyt vähäpuheinen Vergiliukseni harppoi edelläni sotaseikkailuihin kuin paraskin Amerikan ruhtinas. Pitkillä koivillaan hän kulki joutuin ja minun täytyi juosta ehtiäkseni estämään häntä menemästä sisälle. Halusin lähettää ensin rotat tiedustelemaan tilannetta.

Vaitija katsoi minua kuollein silmin. "Olen jo kertonut, ettei täällä ole minkäänlaista puolustusta", hän sanoi. "Voimme kävellä sisään ja ottaa mitä haluamme."

Tullessani tuolla tavoin uhmatuksi oli minun kaikkein mahdottominta antaa periksi. Rotat katosivat ovenrakoihin.

Vaitija kohautti olkapäitään ja hymyili samaa hymyä, jonka terä oli jo vuosikausia parturoinut versot haaveistani.

Tuulimyllyjen siivet nitisivät peltikattojen yllä. Hattujen liereiltä norui vettä; tupakat hehkuivat punaisina niiden varjoissa. Silloin tällöin kuulin murahduksen, kun vesi kasteli jonkun saappaat tai tihkui läpi palttoon saumoista.

Vaitija käyskenteli levottomana pihan puolelta toiselle. Jälleen pohdin tunteitani häneen, niiden outoa vaikutusta elämäni kulkuun.

Kaipuussani Vaitijaan tiivistyi kaikki se heikkous, jota olin aina muissa halveksinut, nöyryys josta ei kukaan muu kuin sen itse kokenut voi löytää mitään ylevää. Miten puolustella sitä, mihin hänen vuokseen ryhdyin? Salaa toivoin, että sen kautta saisin häneltä vihdoin vastakaikua tunteisiini. Sillä siten toimii ihmisen mieli. Omaa sydäntämme pidämme lahjomattomana, mutta muiden tunteiden uskomme olevan kaupan, ainakin itsellemme.

Kallisarvoiset rottani -- mitättömämmän näköisiä klovneja on vaikea kuvitella -- palasivat vain puolen minuutin sisällä toisistaan. Kuulimme molemmilta saman tarinan: ei sielun sielua lähimailla. Vaitija ei katsonut minua eikä sanonut mitään lähtiessämme jälleen matkaan. Kuvastanee hyvin sieluni tilaa, että se tuntui minusta pahemmalta kuin jos hän olisi vain pilkannut minua epäilyksistäni.


Jokainen on kuullut tarinoita luostarien ekumeenisesta loistosta, samettiverhoista, kullasta ja alumiinista, sähkövaloista, kalleuksista joiden tekemisen taito on vajonnut samaan hämärään, missä mätänevät ihmiskunnan ikuisen kehityksen haaveet. Mutta meidän astellessamme ensimmäisiä askeleita luostarin syvyyksissä ei aarteista näkynyt merkkiäkään. Pikemminkin vaikutti siltä, ettei kukaan ollut edes asunut paikassa vuosikausiin. Autioita käytäviä, hämärään avautuvia ikkunoita; saleja, joissa unohdus kilpaili nurkista hämähäkinseittien ja rottien jätösten kanssa. Lukkoja ei tarvinnut edes tiirikoida, ne irtosivat vetämällä lahosta puusta. Pälyilevät hurttani hajaantuivat ympäröiviin saleihin etsimään, ja minä tunsin ajatusteni askartelevan noiden hylättyjen huoneiden arvoituksessa.

En tiedä kauanko kesti, ennen kuin kuulin naisen kirkaisun.

Lähdin juoksemaan ja juostessa vedin sapelini esiin ja heilautin karbiinin olaltani. Portaat nähdessäni harpoin ne ylös; ylläni lepatti värikkäitä, liikkuvia varjoja. Ja yhtäkkiä asutuksen valo, lämpö ja äänet sulkivat minut sisäänsä. Olin taas ihmisten maailmassa.

Ensimmäiset aseet olivat juuri iskeytyneet yhteen. Seinävaatteiden ja mattojen pehmustamassa salissa joukko yhteen ryhmittyneitä palvelijoita kalisteli tottumattomasti miekkojaan hurttieni sapeleita vasten. Miltei heti kaksi palvelijaa kaatui ja pian loput heittivät aseensa antautumisen merkiksi. Rakit astuivat taaemmas ja jäivät odottamaan komentojani.

"Mi-mitä tämä merkitsee?" kuulin palvelijoiden keskellä seisovan ylimyksen kimittävän. Tunsin hänet, ja hän tunsi minut; hänen silmänsä miltei pullistuivat päästä esiin astuessani. "Mitä te täällä teette? Onko tämä maaherran sallima ryöstö?"

"Ei vielä", vastasin ja käskin koirien siirtää joukkion syrjään, minkä he tekivätkin kaikkea ihmisen parhaan ystävän lempeyttä osoittaen.

Katselin ympärilleni ja katkeruutta ja tyytyväisyyttä tuntien laitoin merkille, että olimme vihdoin siellä, mihin olin vuosikaudet turhaan laillisin keinoin pyrkinyt. Täällä kivisiä muureja verhosivat hämähäkinseittien ja pölyn sijasta kallisarvoiset kudokset ja lakattu tumma puu; pienten peilien edessä paloi värikkäitä sähkölamppuja, joiden himmeä punainen ja violetti, vihreä ja keltainen valo täytti hämärän toisiaan risteävien mustelmien kaltaisilla varjoilla.

Viimeiseen saakka olin toivonut, että jokin ihme sallisi minun saapua luostariin kunnioitettuna vieraana enkä ryövärinä ja varkaana. Mutta vuosikymmenten odotus oli kuluttanut toivoni niin ohueksi, että se oli lopulta tehnyt minusta vain alastomamman. Miksi olisin siis nytkään ryhtynyt katumaan, että olin ottanut kohtalon vihdoin omiin käsiini?

Hajaantumalla kävisimme paikan läpi nopeimmin. Kuusi hurttaa riittäisi yhteen joukkoon, sillä muurien sisällä asui kirkonmiesten ja heidän palvelusväkensä lisäksi vain kourallinen kaikkein arvokkaimpia vieraita, eikä kukaan heistä saanut tuoda mukanaan kuin pienen joukon huonepalvelijoita. Ei henkivartijoita, ei riiteleviä sukulaisia, ei aseistettua kaartia... Mihin kirkko olisi tarvinnut sotilaita? Kuka hullu olisi hyökännyt luostariin?

Yhden hurttajoukon oli määrä vartioida pääportteja, muut tutkisivat luostarin asutut osat ja paimentaisivat väen suureen halliin järjestääkseen sille siellä vartion. Ja me --

Me ryhtyisimme nappuloiksi Vaitijan pelissä.Tiesin sen heti hänet nähdessäni. Joko lähtisin minne hän tahtoi, tai hän menisi yksin. Ja se oli viimeinen, mitä sillä hetkellä halusin.

"Tiedät varmaan, missä apotti asuu?" kysyin jäätyämme huoneeseen niiden neljän hurtan kanssa, jotka olin valinnut mukaani.

Ja Vaitija nyökkäsi ja johdatti meidät mitään sanomatta syvemmälle tuohon valojen ja varjojen tyyssijaan.


Mitä kertoisin matkastamme luostarin halki? Todellisuus oli tarinoita märempi ja koruttomampi ja sisälsi vähemmän murhia ja raiskausta. Siitä ei tosin ole kiittäminen Vaitijaa, joka ampui ensimmäisen kohtaamamme sielunpaimenen niille sijoilleen. Jälkeenpäin hän väitti luulleensa vanhuksen sauvaa pyssyksi -- en tiedä, miksi hän vaivautui keksimään moisia selityksiä. Kun saavuimme ruokasaliin, jossa soittoniekat ja ilveilijät viihdyttivät naamiaispukuihin sonnustautuneita ylimyksiä, Vaitija loikkasi pöydälle, talloi sitä kuraisilla saappaillaan, hihkui ja ampui kattoon kuin mikäkin roskanäytelmän komeljanttari. Vieraat kirkuivat ja pyörtyilivät, rakit nauraa räksyttivät, minä karjuin käskyjä. Hurttani olivat ammattilaisia eivätkä anastaneet mitään vierailta, mutta Vaitijaa eivät moiset estot hidastaneet. Hän riisti naisilta näiden kalleimmat korut, miehiltä kellot ja vitjat; jonkun piipatusta päästä hän otti töyhtökoristeisen valkean lierihatun ja painoi nauraen sen tilalle oman surullisesti lerppuvan reuhkansa.

En voinut komentaa Vaitijaa vieraiden läsnäollessa. Mutta ruokasalista lähdettyämme iskin häntä kasvoihin. Se on ainoa kerta, kun löin häntä. Vain sen yhden kerran vei suuttumus voiton itsehillinnästäni.

Tekoani seurasi välitön katumus. Tunsin liittyneeni siihen kasvottomaan joukkoon, joka oli pidellyt Vaitijaa pahoin hänen tuntemattomassa menneisyydessään. Rikas huoripukki joka oli raiskannut hänet porttolassa, palvelijatar joka oli pehmittänyt häntä luudanvarrella jonakin lapsuuden keväisenä päivänä -- vajoaisinko hänen mielessään yhdeksi noista aavistamistani rujoista hahmoista, sotamieheksi joka oli rakastanut häntä, mutta turvautui lopulta kaikkien muiden tavoin nyrkkiinsä?

Olin jo aikeissa kohottaa käteni sovinnon eleeseen, kun näin voitonriemuisen katseen jonka Vaitija loi minuun ruhjottua suupieltään pyyhkiessään.

Tiedän nyt, ettei pahinkaan lyöntini olisi voinut iskeä lovea Vaitija Harmaan sieluun. Olisiko edes suojelusenkeli pysynyt jalona hänen läheisyydessään? Minä, joka olin nähnyt hänen harvat ilon ja unohduksen hetkensä, minä joka olin pidellyt häntä painajaisten talloessa hänen yöuntaan, myös minä olin tuomittu taipumaan hänen muottiinsa, muuttumaan yhdeksi niistä sätkynukeista, joita vastaan hän saattoi itse itselleen luomassaan pelastusnäytelmässä kapinoida. Kaikkien rakastuneiden tavoin halusin olla ihastukseni silmissä se ainoa erilainen. Mutta Vaitijalle olivat kaikki ihmiset samanlaisia, eikä hän kyennyt muuttumaan sen enempää kuin minäkään. Yhtä hyvin olisin siis voinut antaa jo kauan sitten periksi luonnolleni ja suomia häntä selkään silloin kun halusin.


Monia niistä holvikattoisista kammioista, joita tuolla matkalla näin, täytti sellainen ikivanhojen harvinaisuuksien, arvottoman rihkaman ja kalliin roinan sekoitus, etten ole nähnyt moista edes maaherran palatsissa. Korea loisto toi väistämättä mieleen ajatuksen ilotalosta. Luostarin tarkoitusperien väitettiin olevan ylevämmät, mutta itse toimitus pysyi väistämättä samana.

Erään paikan muisto on palannut erityisen usein vaivaamaan ajatuksiani. Tuota hämärien ikkunoiden kehystämää salia täyttivät esineet, joita olin ennen nähnyt vain vanhojen kirjojen sivuilla. Neonvalo, sähköpora, kommunikaattori, VT-setti, aggregaatti, kahvinkeitin, polkupyörä... Sanoja joiden huomenluku kantautuu kirkkaalla äänellä menneisyydestäni. Kuljin omien pölyisten lapsuudenhaaveideni museossa.

Tahdoin jäädä tuohon kadonneeseen maailmaan ajelehtimaan, mutta Vaitija juoksi jo eteenpäin, kohti tulevaisuutta. Hetken vielä viistivät menetetyt aarteet katseeni poikki, sitten ne painuivat muistojen joukkoon, sinne minne en voi ojentaa kättäni ja koskettamalla todistaa, että asioiden ollessa toisin olisin saattanut pitää noita esineitä yhtä arkipäiväisinä kuin me pidämme piilukkoa, lipeäsaippuaa, tervaslastujen ja öljylamppujen himmeää, savuista valoa.

Kuljimme sateen piiskaaman tasanteen poikki ja nousimme sydänlinnaan, jonka paksuja muureja kaikkien ilmansuuntien tuulet olivat vuosisatoja syleilleet. Ylemmäs, yhä ylemmäs. Vaitija kiirehti edelläni, naurettava valkoinen höyhenhattu hohtaen kuin mielen hämärtyvillä poluilla paikkaansa etsivä muisto, ja minä seurasin hurttineni perässä kuten varjot aina seuraavat tuollaisia muistoja. Jostakin syystä en hetkeäkään epäillyt, että Vaitija tiesi mihin oli matkalla. Mielessäni hän oli jo muuttunut yhdeksi luostarin olennoista; en ehkä tiennyt miten ja miksi, mutta joskus hän oli asunut tässä paikassa, enkä siksi oikeastaan edes yllättynyt, kun yhytimme apotin sydänlinnan toisesta kerroksesta.

Jo ennen tietoista ajatusta tunsin tuon miehen, laihan kuin pyhimyksen syntilista. Hän seisoi portaiden yläpäässä, soihdun valokehässä yllään iänikuinen tummanharmaa vaatekerta ja rautainen kääty kaulansa ympärillä. Näin että hän puhui jollekulle takanaan eikä siksi huomannut meitä hallin hämärälle lattialle astuessamme. Etäisyydestä huolimatta näin myös hänen kasvonsa, sillä ne olivat kaivertuneet mieleeni kaikista niistä kerroista, jolloin hän oli pilkannut minua ja maallisia toiveitani maaherran palatsissa.

Tunsin veren tulvahtavan jäseniini. Sydämeni löi kuin vanhurskas kiveä, mutta lähdettä se ei omaantuntooni puhkaissut, sillä nyt koittaisi minun ehtoolliseni, minun synninpäästöni; tällä kertaa minä tarjoaisin apotille hänen omaa elämäänsä, eikä sen hinta olisi neuvoteltavissa.

Mutta olin unohtanut Vaitijan.

Pistooli laukesi vierelläni ja ammus pirstoi kiveä ovenpielestä portaiden yltä. Pyhä vihamieheni hätkähti ja vilkaisi taakseen. Seuraavassa hetkessä hän oli kadonnut oviaukon takaiseen hämärään.

Kiskaisin aseen Vaitijan kädestä. Hyvä etten lyönyt häntä uudelleen. Kovistelu olisi tuntunut luonnollisemmalta, ellei Vaitija olisi ollut niin pitkä; tuntui kuin olisin yrittänyt karistaa lasta puusta.

Apotista ei olisi meille mitään hyötyä kuolleena. Mitä Vaitija oli oikein kuvitellut tekevänsä?

"Lupasit hänet minulle", hän sanoi ja käänsi minua kohti tuntemattomiksi vääristyneet kasvonsa. "Minä kadun vain sitä, etten osunut."

Kirosin ja päästin irti. Juoksin hallin poikki ja portaita apotin perään. Mennessäni sieppasin soihdun portaiden vieressä olevasta pidikkeestä. Värikkäät valot olivat jääneet taakse, eikä näitä luostarin vanhempia, karumpia osia valaissut kuin katonrajan kapeista ikkunoista siilautuva valo, joka oli sekin illan myötä katoamassa.

Portaiden yllä aukesi edessäni ovien rivi. Ulkonäöltään olivat ovet kaikki samanlaisia, mutta vain yhden edessä seisoi vanha verikoiran aihiosta tehty klovni, joka sihtasi minua värähtämättä väkipyssyään pitkin.

Pysähdyin hämmästyneenä.

"Ei elettäkään", hän sanoi. "Muuten minun pitää ampua sinut, poikaseni. Eikä se olisi minusta kovin mukava päätös vanhalle tuttavuudelle."

Tunsin klovnin merkit. Hän oli yksi isäni vanhoista hurtista. Aikoinaan tuo pahkuraluinen äijä oli keinuttanut minua polvellaan ja opettanut minua ampumaan jousella pilkkaan. Nyt seisoimme taas vastakkain, hän apotin palveluksessa ja minä maaherran, jos enää sitäkään.

Pyysin hurttaa siirtymään syrjään. Hän vain katseli minua pyssynsä piippua pitkin. "Tiedät itsekin, etten voi tehdä sitä. Jos haluat päästä ohitseni, sinun on päästettävä minut päiviltä. Ja se voi olla vaikeaa, koska sitä ennen joudun itse vetämään liipaisimesta."

En tiennyt mitä tehdä. Olisin ehkä pystynyt päihittämään vanhan klovnin, mutta halusinko?

Silloin astui Vaitija vierelleni -- pitkä, kalpea nuorukainen yllään valkoinen hattu ja paikattu punainen samettitakki ja anastettujen korujen paljous, jossa soihdun valo kimalteli ja leikki kuin palvoen olentoa, jota ne koristivat.

Näin vanhan hurtan kuonon kalpenevan. Näin väkipyssyn tärisevän hänen käsissään.

"Astu sivuun, Rannart", Vaitija sanoi.

Ja äkkiä isäni peloton sotakoira kutistui tutisevaksi taataksi, jolla oli tuskin voimaa kannatella päätään, saati sitten asetta. Hän laski pyssynsä ja astui taaksepäin. Ja siinä katsellessani asteli Vaitija ovelle ja kohotti kätensä vetääkseen sen auki, samalla kun hänen toinen kätensä kurottui kohti sapelia.

Viime hetkellä heräsin. Kohotin aseeni ja käskin hänen pysähtyä.

"Sinä ja sinun kurjat haaveesi", sanoi Vaitija. "Milloin oikein myönnät, etteivät ne koskaan toteudu?" Mutta vain myrkyllinen hymy kertoi, mitä hän valapattoudestani todella ajatteli.

Vasta kun Vaitijalta oli takavarikoitu viimeinenkin veitsi ja pistooli ja hurtat olivat asettuneet hänen vierelleen, avasin oven ja astuin vanhimman vihamieheni huoneeseen.

Apotti istui työpöytänsä takana pimeässä. Hän ei liikahtanut sisään astuessani. Ikkunasta helmeilevä kajo loi sädekehän hänen päänsä ja hartioidensa ympärille. Ainoat äänet lähtivät saappaistamme ja harmaakaapuisesta noviisista, joka vikisi huoneen nurkassa.

Kohotin soihtuani ja sen valo sai varjot kavahtamaan seinille. Epätodellinen tunnelma rikkoutui. Odottamani ylellisyyden pesän sijaan löysinkin itseni karun yksinkertaisesta kammiosta. Kirjahyllyjen lisäksi huonetta koristivat vain ikivanha työpöytä, pari tuolia sekä kapea vuode, joka näytti tuskin omaa kovaa retkipatjaani mukavammalta. Seinällä riippui suuri hopeinen krusifiksi ja työpöytää peittivät paperipinot ja hyllyjä monenlaiset kirjat, mutta mitään muuta arvokasta en luostarin valtiaan asumuksessa erottanut.

Katsoin apottia. Näin hänen ristivän pöydälle sirot valkoiset kätensä, joissa kimalteli paksuja kultaisia sormuksia -- hänen ainoa myönnytyksensä paavikeisarin pohjattomille raha-arkuille. Hän silmäili aseeni piippua sen enempää pelkoa kuin vihaakaan paljastamatta. "Aiotteko tappaa minut?" hän kysyi.

Pudistin päätäni.

"Tämä on siis jonkinlainen rosvoretki?" Ääni pysyi kuivana, mutta ylimielisen esiintymisen läpi olin näkevinäni apotin rentoutuvan hieman.

"Minä en aio jättää sinua henkiin", kuulin Vaitijan sanovan takaani, missä hurtat vartioivat häntä.

Ensimmäisen kerran apotin katse kohdistui ohitseni. Hänen kasvonsa pysyivät ilmeettöminä, mutta silmiin hiipi jokin tunteen poikanen.

Sillä hetkellä tiesin joutuneeni narriksi tuntemattomassa näytelmässä. Vaitija tunsi tarinan juonen; Rannart oli sen tuntenut; nyt näin, että myös apotti tunsi. Vain minä esitin tuntematonta osaani kuuliaisesti kuin silmälaputettu kaakki, joka kiskoo isäntänsä vaunuja ja toivoo, että pilttuussa odottaisi kaura-annos ja tallipoika sukansa kanssa.

"Sinä", apotti sanoi Vaitijalle. "Luulin, että olet kuollut."

Ja rakastajani taivutti selkänsä kumarrukseen. "Kuten näette, olen täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Toisin kuin te, heti kun nämä lurjukset antavat aseeni takaisin."

Sormusten koristamat hennot, pitkät sormet valkenivat yhteen puristuessaan. Apotti kääntyi minun puoleeni, ja jotenkin hän onnistui jyrähtämään ääntään korottamatta.

"Maaherra ei tule suvaitsemaan tätä. Tajuatteko, hyvä mies, että ajatte itseänne tuhoon! En tiedä, millaisia valheita tuo klovni on teille syöttänyt, mutta jos kuvittelette tällä edistävänne asiaanne --"

"Riittää", minä ärähdin. Yllättäen hiljaisuus todella laskeutui huoneeseen. Jopa nurkassa itkuun pillahtanut noviisi tikahdutti nyyhkäisynsä.

Klovni?

Selvitin tilanteen. Kerroin, että siirtyisimme keskushalliin ja siellä määräisin apotille vartion. Hurttani pitäisivät huolen siitä, ettei häneltä puuttuisi mitään. Ketään ei enää tapettaisi, jos asiat tapahtuisivat kuten tahdoin.

Apotti kohotti kulmiaan. "Olen siis panttivanki?"

Murahdin vastaukseni ja viittasin aseeni piipulla ovea kohti. Apotti keräsi kaapunsa helmat, ja arvokkuuttaan menettämättä hän asteli ohitsemme käytävään.


Käyntimme luostarissa oli tietoisesti ajoitettu lepopäivän iltaan. Vain sapatin aikana ei sen portteja avattu ulos majoittuneelle rahvaalle. Sattumalta olimme myös osuneet paikalle juuri ennen iltahartautta, ja hurtat olivat löytäneet suurimman osan luostarin asukeista kerääntyneenä sen kappeliin.

Saapuessamme suureen keskushalliin se näytti lähinnä lintutarhalta, missä pulut ja varpuset räpistelivät hermostuneina tummien korppien keskellä. Katseet kääntyivät minuun parvelle astuessani, ulkomuotoni tunnettiin kyllä. Seurasi tavanomainen metakka yksien läsnäolijoiden uhkaillessa minua ja toisten vakuutellessa viattomuuttaan.

Hiljennettyämme hallin kerroin, ettei ketään aiottu murhata tai viedä lunnaiden toivossa mukanamme. Jos kaikki sujuisi kuten toivoin, olisi joukkoni poissa jo ennen aamua. Sen jälkeen jatkoi vain muutama sankariksi haikaileva päidemme vaatimista vadille, ja hurttien sidottua ja suukapuloitua heidät vaikuttivat jopa heidän omat seuralaisensa helpottuneilta.

Vaitijan liittyminen vankien joukkoon herätti hurtissani kysymyksiä, joihin en jaksanut tai aikonut vastata. Kerroin hänen uhmanneen käskyjäni ja pysyvän siksi lopun aikaa valvonnan alaisena. Näin kyllä, ettei moinen miellyttänyt koirariepuja. Omalla uskollisella ja ennustettavan yksimielisellä tavallaan he olivat ehtineet kiintyä Vaitijaan. Heidän joukossaan oli syntynyt uskomus, että Vaitijan vastoinkäymiset merkitsivät huonoa onnea myös heille.

Kenellekään, edes Vaitijalle itselleen en kertonut päättäneeni luostarin ryöstön jäävän hänen viimeiseksi seikkailukseen komentoni alaisuudessa. Olin lopen kyllästynyt hänen kurittomuuteensa. Lisäksi olin alkanut tuntea vastenmielisyyttä sitä miestä kohtaan, joksi hänen läsnäolonsa ryöstöretkillä minut muutti. Koskaan en ollut vuodattanut niin paljon verta niin vailla myötätuntoa ja suonut hurtilleni sellaisia erivapauksia kuin joutuessani Vaitijan seurassa esittämään kylmäverisempää kuin olinkaan.

Jonkin ajan kuluttua istuimme apotin kanssa parvella syömässä luostarin varastoista haalittua karua yöpalaa. En turhaan kaunistellut hänelle aikomuksiani. Joko hän myöntyisi vaatimuksiini -- jotka varsin hyvin tunsi -- tai ei enää lähtiessämme olisi elävien kirjoissa.

"Jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuessa teitä ei ilmeisesti enää kiinnosta, millaiseksi oma kohtalonne muodostuu", apotti sanoi.

Vastasin, että silloin maaherra saisi puolestani revityttää minut neljäksi kappaleeksi. Samaa kohtaloa olin siinä tapauksessa ajatellut apotille itselleen.

Vihamieheni siemaili hetkisen hienoa viiniään. Kovaan leipäänsä hän ei koskenut.

"Taidatte tarkoituksella luoda liian yksinkertaisen kuvan itsestänne", hän sanoi. "Puhukaamme suoraan. En ymmärrä, miksi kaltaisenne oppinut mies haluaa tuoda lisää ihmisiä tällaiseen maailmaan. Kieltämällä päästämästä teitä tänne olen oikeastaan vain tehnyt palveluksen syntymättömille lapsillenne."

Tunsin vanhan vihani nostavan päätään. Olin sanottavani sanonut, ja apotti voisi nyt tehdä päätöksensä.

"Mistään todellisesta valinnasta ei tietenkään ole kysymys", hän sanoi. "En pelkää kuolemaa. Uskon että olisi parempi ellei minua tai ketään ihmistä olisi syntynyt. Mutta uskon myös, ettei aikani maan päällä ole lopussa. Saatte kurjan jälkeläisenne... pyhimmät häntä armahtakoot."

Miten kuvata sieluni tilaa sillä hetkellä? En uskaltanut puhua. En uskaltanut edes katsoa apottia. En halunnut näyttää tunteitani tuolle miehelle, joka oli niin kauan halveksinut niitä.

Nousin tuolilta ja katselin kaiteen ylitse saliin.

Iltasta oli tarjoiltu myös panttivangeille ja he söivät ruokaansa pieniin ryhmiin kerääntyneinä. Hurtat vartioivat heitä sekä ovien tuntumasta että parvelta käsin ja näin Vaitijan seisoskelevan silmälläpidon alaisena turvallisen matkan päässä minusta ja apotista.

Lähes kaikki luostarin asukit oli löydetty ja tuotu keskushalliin. Vain lapsensaattajat puuttuivat. Kirkonmiehet eivät olleet suostuneet paljastamaan heidän olinpaikkaansa, enkä ollut halunnut ammuttaa ketään heidän taivuttelemisekseen. Ihmisiä ei ollut laskettu luostarista ulos, joten lapsensaattajien täytyisi vielä löytyä. Joukko hurttiani etsi heitä tuollakin hetkellä. Ja kun heidät löydettäisiin, olisin voittanut. Kaikki olisi tapahtunut kuten halusin. Kaikki.

"Eräs asia ihmetyttää minua hieman", kuulin apotin sanovan takanani. "Kuinka aiotte välttää maaherran vihan? Meillä on erimielisyytemme, mutta en usko, että hän olisi mitenkään voinut laittaa itse alulle tätä... tempausta."

Kerroin hänelle. Ensimmäisen kerran hän vaikutti hieman järkyttyneeltä.

"Mahdotonta", hän sanoi. "Ette voi viedä lapsensaattajia."

Vastasin, että hänen suostumuksensa oli viimeinen asia jota tarvitsin. Lapsensaattajien kohtalo oli jo päätetty. Moinen ruhtinaallinen lahja saisi maaherran takuulla harkitsemaan tarkkaan, kannattiko päätäni sittenkään ujuttaa hirttosilmukkaan. Käytännön hyödyn lisäksi hän nauttisi varmasti tilaisuudesta nöyryyttää kirkkoa, joka oli niin pitkään hyppinyt hänen silmilleen läänissämme.

Apotti pudisti päätään ja nojautui eteenpäin tuolissaan. Hänen hämähäkinsormensa tapailivat pöydän pintaa.

"Ette ymmärrä. Ei ole kyse siitä. Uskokaa minua kun sanon, että näitä lapsensaattajia ette voi viedä. He ovat erilaisia kuin ne, joihin olette ehkä luostarien ulkopuolella törmännyt..."

Vaadin selitystä. Mutta hän vain liikutteli ohuita käsiään kuin tietämättä mihin ne asettaisi.

"Keksikää jotakin muuta -- neuvotelkaamme. Pääsemme varmasti yhteisymmärrykseen. Mutta unohtakaa tuo. Se ei käy päinsä."

Pieni epäilys alkoi hiipiä mieleeni. Olin nähnyt apotin kestävän maaherran pahimmat raivonpurkaukset, olin nähnyt hänen kuuntelevan kidutuksen ja häpeäkuoleman uhkauksia ilmeenkään värähtämättä. Jos hän olisi halunnut manipuloida minua, hän olisi tehnyt sen pilkkaamalla tai lahjoen -- tuskin pelkonsa paljastamalla tai sellaista näytellen, sillä hän tiesi, ettei minussa ollut jäljellä juurikaan myötätuntoa häntä kohtaan.

Mutta miksi olisin uskonut apottia ennemmin kuin Vaitijaa?

Jo sanoessani niin ääneen kuulin itsekin sanojeni tyhjyyden. Apotti päästi onton naurahduksen ja kun hän puhui, olivat hänen sanansa pelkkä kaiku ajatuksistani.

"Ettekö näe, miten se klovni on pettänyt teitä? Yksin hän ei olisi koskaan pystynyt tähän, mutta teillä on miehiä, ja aseita. Miksi hän olisi kertonut, ettei lapsensaattajia voi viedä luostarin ulkopuolelle? Mitä merkitsee sellainen pieni asia kuin totuus, jos se estää häntä saamasta kostonsa?"

Itse asiassa apotti oli vain osittain oikeassa.

Ei Vaitijan ollut tarvinnut pettää minua... olin tehnyt sen aivan itse. En muista että Vaitija olisi koskaan todella valehdellut minulle. Hänen ei ollut tarvinnut. Hän oli vain antanut minun pitää kuvitelmani, ruokkinut niitä hieman. Ja minä olin takertunut harhoihini ja toivonut, että tämä nurinkurinen pyhiinvaellus vapauttaisi minut kohtalostani.

Ja niin se tekisikin. Vaikkei ehkä siten kuin olin halunnut.

"Kuka Vaitija on?" kysyin.

"Ettekö tiedä?"

"Miksi kutsutte häntä klovniksi?"

"Koska hän on."

"Mahdotonta. Kaikki tietävät että ihmispelloilta tulee enää roskaa. Kohta ne varmaan lakkaavat kokonaan toimimasta. Sitä paitsi tunnen kaikki linjat. Aihioita ei ole loputtomiin ja luulen kyllä nähneeni ne kaikki!"

Apotti hymyili. Hänen hymyynsä tuntui tiivistyneen kaikki maailman lempeydeksi naamioitunut pahansuopuus. "Ette kaikkia. Tuhat virstaa länteen voisitte ehkä tavata hänet, ja tuhat virstaa etelään, tai viisisataa itään... Ymmärrän kyllä, miksei hän kertonut totuutta itse, mutta ettei kukaan muukaan ole sitä nähnyt --" hän naurahti ja levitti nivelikkäät valkoiset kätensä. Maailman lapset, tulkaa minun luokseni...

Yhtäkkiä en enää pystynyt tukahduttamaan vihaani, myötäsyntyistä raivoa jonka täytyy asua minussa, tai en olisi koskaan pystynyt jatkamaan isieni ammattia. Tartuin sapeliini. En tiedä mitä olisin sillä tehnyt, ellei silloin olisi tapahtunut jotakin odottamatonta.

Ase laukesi salin toisessa päässä.

Minun ei olisi edes tarvinnut katsoa tietääkseni, missä se oli tapahtunut. Parven vastakkaisesta päästä leijui ruudinsavua, ja näin kahden hurtan vajonneen lattialle ja muutaman muun lähtevän takaa-ajoon juuri kun valkoinen hattu häilähti käytävän aukossa ennen katoamistaan.

Huusin rakkeja vartioimaan apottia. Alapuolellani erotin levotonta liikehdintää, hurtat mekastivat palauttaessaan järjestystä saliin. Sapeli yhdessä, karbiini toisessa kädessä lähdin juoksemaan. Hetken tunsin juosseeni tuolla tavoin koko elämäni... yksi kauhukuva takana, toinen edellä.

"Hän otti aseeni", voihki Vaitijan maahan iskemä hurtta hänen viereensä pysähtyessäni. Hänen vatsastaan vuosi verta. Toista rakkia oli ilmeisesti lyöty palleaan, ja hän haukkoi henkeään turpa valkoisena.

"Hänellä oli veitsi", hurtta irvisteli. "En tiedä missä..."

Puristin haavoittuneen klovnin känsäistä kättä, ja se tuntui rauhoittavan häntä hieman. Annettuani komennon yhdelle paikalle tulijoista otin soihdun ja riensin takaa-ajajien perään pimeään kiviportaikkoon, missä askelten ja huutojen varjot kävivät edelläni.

Käännyin kulmasta, sitten toisesta. Näin tuulen riepottavan ovea edelläni.

Hetken kuluttua astuin sisäpihalle. Taivaalta lankeava ohentunut tihku kihisi soihdussani ja lakaisi sen heijastuksen lammikoiden pinnasta.

Mitä oikein teen? ajattelin.

Ajoinko todella Vaitijaa takaa, vai pakeninko sanoja, jotka kaikuivat mielessäni?

Ettei kukaan muukaan ole nähnyt sitä... Mitä? Ja kenen olisi pitänyt nähdä? Kaikkien?

Kaikkien paitsi minun, joka en ollut käynyt ennen Kenkimättömän Surman luostarissa...

Jokin epämuotoinen totuus odotti minua noiden ajatusten kulman takana. Mutta en halunnut kohdata sitä -- en aivan vielä.

Valitsin oven, jonka takaa olin kuulevinani heikkoja huutoja. Sen alta laskeutuivat portaat täydelliseen pimeyteen. Harpoin ne alas, sitten toiset, jotka johtivat yhtä pimeään käytävään.

Vasta juostuani hetken maalattiaa pitkin tajusin, etteivät takaa-ajon äänet enää erottuneet. Seisahduin.

Hiljaisuutta rikkoi ainoastaan oman huohotukseni ääni. Olin pitkässä maanalaisessa tunnelissa, jonka tiiliseinämistä soihtuni kykeni valaisemaan vain osan. Tajusin saapuneeni johonkin niin vanhaan luostarin osaan, että sen oli täytynyt olla olemassa jo kauan ennen Romahdusta.

Yritin muistella, mistä askelten äänet olivat viimeksi kuuluneet. Turhaan. Olisi paras kääntyä takaisin ja palata muiden luokse odottamaan sanaa takaa-ajajilta.

En muista montaa hetkeä, jolloin olisin ollut yhtä häpeissäni ja neuvoton kuin tuolloin, valmistautuessani kääntymään takaisin ja kohtaamaan hurttieni kysyvät katseet.

Silloin näin pimeydessä äkkiä valoa.

Seinällä häilähti ohut varjo, kuin lapsen heittämä.

Joku kurkkasi minua käytävän nurkalta. Pienen lyhdyn kajossa erotin enkelimäiset vaaleat kasvot, liekin heijastuksen mustista hiuksista, kiiltävästä silmäparista.

Vaitija.

Kutsuin häntä. Mutta kasvot olivat ehtineet kadota ja kepeät askelet loittonivat minusta. Kun ehdin käytävän nurkalle, keikkui lyhdyn valo jo kaukana edelläni.

Seurasin sitä.

Saavuin pieneen saliin, pimeään kuin unettomuus. Sen toisessa päässä erottui tuttu kaita hahmo, lampun pieni kultainen kehä iholla joka olisi voinut olla peräisin muinaisen mestarin siveltimestä. Sekunnin vain se häilähti silmissäni ja oli poissa.

Vaitija oli minua nuorempi ja hänen jalkansa omiani pidemmät. Hän olisi voinut karkottaa minut helposti kannoiltaan. Mutta niin ei käynyt, vaan yhä uudelleen näin hänen odottavan minua portaiden yläpäässä, pimeän salin ovenpielessä, käytävän kulmassa. En ymmärtänyt hänen outoa leikkiään. En tiennyt, mihin hän minua johdatti, enkä pian enää välittänyt. Päivi oli ollut pitkä ja väsyin nopeasti; vain ohimennen jaksoin ihmetellä, kuinka Vaitija oli onnistunut karkoittamaan hurttani jäljiltään.

Kun minusta oli jo moneen otteeseen tuntunut, etten jaksaisi enää metriäkään, saavuin jyrkkien portaiden juureen ja näin Vaitijan vilkuilevan minua niiden yläpäässä kohoavien pariovien raosta. Tunsin katsovani ylös taivasten valtakuntaan -- niin mahdotonta olisi minulle nousta noita portaita hänen perässään. Katseeni yhytettyään Vaitija hävisi jälleen. En jaksanut enää edes huutaa. Pikemminkin kompuroin kuin juoksin ylös ovelle vievät askelmat ja astuin sisään.

Kaarilampun kirkas valo sulkeutui ympärilleni.

Missään muualla en ole nähnyt sellaista valoa. Jos suljen silmäni, voin yhä nähdä sen heittämät varjot luomieni sisäpinnalla... ja useammin kuin haluan muistaa on se palannut vaivaamaan minua painajaisissani. Kaikki näytti sen hohteessa kovalta ja siksi vielä keinotekoisemmalta, betoniset seinät ja lattia, tumma rauta, kiemurtelevat ruskeat johdot, läpinäkyvä aine joka oli liian sileää ollakseen lasia -- ja mustat, kiiluvat varjot, terävät kuin kiirastulen pelko.

Vain muutaman askelen päässä näin Vaitijan.

Ei... ei sittenkään. Silmäni tekivät temppuja. Tai ehkä se oli mieleni.

Vaitija oli liian nuori. Hänen olemuksestaan puuttui jotakin, jonkinlainen särmä. Mustien hiusten ympäröimillä kasvoilla erotin pelkoa, jota en uskonut Vaitijan osaavan tuntea. Eikä Vaitija olisi koskaan pukeutunut vaatteisiin jotka tällä pojalla oli yllään, karheisiin ja yksinkertaisiin kuin musikan koruton vaateparsi.

Mutta nuo kasvot... kädet... ruumis jota olin syleillyt..?

Se Vaitija, jonka minä tunsin, punatakkinen ja valkohattuinen ja yhtä kaukana minusta kuin iankaikkinen autuus, seisoi etäämmällä selin minuun ja hakkasi kirveellä rikki jonkinlaista suunnatonta kellopeliä, josta kulki johtojen ryteikkö vastakkaisen seinän edessä makaaviin rautasammioihin. En nähnyt missään jälkiä hurtistani, mutta kuulin, miten joku paukutti suurta metalliovea. Liikahdin ääntä kohti -- mitä muutakaan olisin voinut tehdä?

Silloin kuulin lyhtyä pitelevän olennon puhuvan. Hän astui minua kohden, ojensi käsiään.

Ja minä pysähdyin. Mieleni sanoi jo toista, mutta tunteeni väittivät yhä, että katselin olentoa jota rakastin.

"Auttakaa", olento sanoi. "Hän satuttaa veljiäni..."

Epäröin vain hetken, mutta enempää ei tarvittu.

Vaitija kääntyi meitä kohti ja heilautti karbiinin olaltaan. Pudottauduin maahan ja samalla räsähti laukaus kivisessä salissa. Jos se olisi tarkoitettu minulle, en istuisi tässä tarinaani kertomassa. Mutta miksi Vaitija olisi minut tappanut?

En tuntenut iskua. Vierestäni sen sijaan kuulin lyhdyn kalahduksen lattiaa vasten, ja äänen jonka synnytti sen perässä vajoava ruumis.

Jossakin alkoi metalli jälleen valittaa iskujen alla.

Kohotin päätäni. Poika makasi vieressäni selällään, pää minua kohti käännettynä. Hänen kätensä liikkui vielä.

Olen nähnyt tarpeeksi kuolevia tunteakseni tavanomaiset yllätyksen ja epäuskon ilmeet heidän kasvoillaan. Tuon pojan silmissä en erottanut kumpaakaan. Sen sijaan näin niissä saman oudon valon, joka syttyi Vaitijan katseeseen hänen harvoina mielihyvän tai ilon hetkinään.

Sitten se sammui.


Haluaisin unohtaa seuraavat hetket. Mutta en pysty. Jokin on mennyt rikki sisälläni, enkä kykene laittamaan sitä paikoilleen ja siten pääsemään rauhaan muistoiltani.

Punatakkinen olento oli minua pidempi, mutta minä olin sitä vahvempi. Ehkä se ei edes kamppaillut kunnolla vastaan, niin helposti iskin sapelin kahvalla aseen sen kädestä ja väänsin sen alleni, kunnes olennon selkä taipui rautasammiota vasten ja kuulin kivun sihahduksen painaessani sapelin terän sen helyjen koristamalle kurkulle.

Vielä hetki, ja olisin tappanut sen.

Mutta jälleen olivat edessäni samat tutut kasvot. Vaitija makasi lattialla hiukset hajalla verilammikossa, Vaitija nukkui kuolonunta rautasammioissa joiden lasisilmistä näin hänen vaihtelevan ikäiset, neitseelliset kasvonsa, Vaitija nojautui edessäni rautasammion kylmää seinää vasten kaarilampun valon piirtäessä hänen kasvonsa sinertävään alabasteriin, keltaisten silmien hohtaessa omaa epäinhimillistä valoaan. Tunsin mieleni jakautuvan. Halusin antaa ylen, nauraa, halusin käpertyä kokoon, olla jossakin muualla, missä tahansa.

"Mitä odotat?" kuulin olennon allani kysyvän. Sen katse kohdistui jonnekin pääni yläpuolelle. "Luuletko että välitän enää?"

Sapelia pitävä käteni tärisi. Verinoro valui pitkältä valkoiselta kaulalta aseen kaaren alta. Kultaketjut ja helminauhat ja mustat hiussuortuvat kiemurtelivat silmissäni kuin käärmeet. Niiden alla ihossa näin jäljen, jonka olin siihen viime yönä itse tehnyt.

Olisin halunnut itkeä, mutta se kyky oli viety minulta jo kauan sitten, ottaessani ensimmäisen kerran hengen ihmisiltä, jotka eivät olleet tehneet mitään minua vastaan.

"Kuka sinä olet?" kysyin.

Vaitija laski katseensa kasvoilleni. Tuntui kuin minut olisi keihästänyt klerestorioista lankeava seesteinen valo. Voisin melkein vannoa, että näin Vaitijan silmissä lempeyttä, jollaista hän ei ollut koskaan ennen minulle suonut.

"Sinä tiedät sen jo. Minä olen vain klovni."


On niin paljon sellaista minkä haluaisin jättää taakseni. Vaitija on yksi noista asioista, ja silti tulen kantamaan häntä hautaani saakka kuten kerjäläismunkit kantavat katumusvöitään ja maailman syntien taakkaa.

Minä saavuin Kenkimättömän Surman luostariin samasta syystä kuin lukemattomat ihmiset vuosituhansien ajan; etsimään mielenrauhaa. Mutta mielenrauhan sijaan löysin totuuden, enkä enää sen jälkeen ole haaveillut sukuni jatkamisesta... tai rauhasta. Sillä ketä totuus olisi koskaan lohduttanut?

Kirkko ei kaappaa poikia, joista lapsensaattajan kyky löydetään. Sen ei tarvitse. Se tekee itse lapsensaattajansa. Sen pimeissä kohduissa valetaan helmet rukousnauhaan, joka on saanut alkunsa Romahduksen jälkeisinä päivinä, aikana jolloin ihmiskunta oli vasta menettänyt lapsuutensa ja tiesi siitä siksi paljon enemmän kuin me.

Vaitija opetti minulle totuuden ihmisestä. Tekomme tekevät meistä mitä olemme, mutta elämämme varjot ovat murheemme muotoiset. Joskus tuntuu etten koskaan rakastanut Vaitijaa; rakastin toivoa, sitä mikä itsessäni ei ollut vielä langennut pimeään. Ja että toivoni kuoltua oli mennyttä myös se, mitä olin Vaitijaa tai ketään muuta ihmistä kohtaan kerran tuntenut.


Olette ehkä kuulleet, että Vaitija livahti kynsistäni silkkaa oveluuttaan, että tultuani huijatuksi minut valtasi silmitön raivo, jonka kourissa surmasin apotin ja annoin miesteni lahdata puolet luostarin vieraista.

Joskus toivon, että se pitäisi paikkansa. Ainakin se olisi jouduttanut myöhempää pitkävetistä pakoa entisestä elämästäni.

Vaitija ei karannut minulta, minä päästin hänet menemään. En kyennyt pidättelemään häntä, en tappaakseni hänet enkä antaakseni rakkieni tehdä sitä -- jos nämä olisivat siihen suostuneetkaan. Ja mitä apottiin tulee, hän oli lähtiessämme täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Hänen ilmeensä kyllä happani antaessani rakeille luvan takavarikoida luostarista kaiken minkä nämä halusivat, mutta hienoista voitonriemua olin näkevinäni hänen katseessaan vielä silloinkin, kun kilisevien pussien ja silkkimattojen raskauttamat konnat jo hiipivät lämpimistä saleista takaisin yön selkään. Ilmeisesti hän kuvitteli yhä saaneensa pitää kallisarvoiset enkelinsä täysilukuisina.

En nähnyt sen enempää Vaitijaa kuin apottiakaan enää elävien kirjoissa. Kaunissorminen vihamieheni menehtyi pian, niin pian ettei rikokseni ollut vielä edes tullut puitavaksi maaherran hovissa -- mutta häntä ei vienyt hautaan minun käteni vaan pettymyksen ja turhautumisen synnyttämä raivo. Mitä Vaitijaan tulee, seuraavien viikkojen aikana monet hurtistani katosivat ja kuulin heidän liittyneen uuden rosvopäällikön joukkoon, sellaisen joka ei palvellut ketään maaherraa tai piispaa. Tarinat hänestä kantautuivat myös minun korviini ja niistä hahmotin ryövärin, joka oli minua suurempi ja julmempi ja vähemmän sidottu vanhanaikaiseen jalomielisyyteen. Siinäkin olin siis ollut väärässä, että Kenkimättömän Surman luostarin ryöstö olisi jäänyt Vaitijan viimeiseksi rosvontyöksi. Kävikin niin, etten itse enää koskaan laittautunut ryövärin asuun.


Tulevina viikkoina ja vuosina, kun siedin herrani ja kirkon vihaa ja lopulta pakenin sitä -- minne, sillä ei ole enää merkitystä -- ajattelin usein viimeisiä hetkiäni Vaitijan seurassa. Kaiken tapahtuessa halusin siitä vain eroon; vasta myöhemmin aloin muistella noita ohikiitäviä tuokioita kuten kuolemaantuomittu voisi muistella hetkeä, jolloin hän tietämättään kieltäytyi viimeisestä ehtoollisesta.

"Et ole menettänyt mitään", sanoi Vaitija seistessämme kahden luostarin märällä sisäpihalla, jolle repeili pilvien välistä kalpeaa öistä valoa. "En olisi pystynyt auttamaan sinua. Me emme ole samanlaisia kuin vapaina syntyneet lapsensaattajat. Me menetämme kykymme, ellei sitä uusita rautakehdoissa. Siksi minulla ei ole sitä enää... ei ole ollut kymmeneen vuoteen."

Olisin voinut kysyä häneltä niin montaa asiaa. Syytellä häntä. En tehnyt kumpaakaan. Vaitijaa ajoi jokin tuntematon logiikka, jonka koukeroihin ajatukseni eivät kyenneet asettumaan. Kuinka siis olisin pystynyt myöskään vaikuttamaan häneen, herättämään hänessä syyllisyyttä, rankaisemaan tavalla, joka olisi merkinnyt hänelle mitään?

Minulla on hämärä tunne, että noina hetkinä, kun se oli jo liian myöhäistä, Vaitija yritti ensimmäisen kerran olla minulle rehellinen. Kuulin hänen sanovan, että tietämättömyyttään tai toivottomuuttaan tai jonkin epämääräisen uskon vuoksi ihmiset lopulta tuhoaisivat kaikki luostarit. Tai ehkä ne rappeutuisivat itsestään. Ehkä myös niiden aihiot lakkaisivat lopulta toimimasta.

"Minä olen nähnyt mitä tämän maailman ihmiset toisilleen tekevät", hän sanoi. "Viisitoista vuotta sitten vannoin että vapauttaisin veljeni, ja nyt olen sen tehnyt. Luulin, että samalla vapauttaisin myös itseni. Mutta olin väärässä... Ja nyt tiedän miksi. Tämä on ollut vain alkua. Niin kauan kuin yksikin ihminen kävelee maan päällä, minä en ole vapaa. Olen alkanut uskoa, että elin täällä jo kauan sitten, ennen Romahdusta -- että olin yksi niistä kuoleman ratsumiehistä, jotka laittoivat tämän kaiken alulle, ja että minun täytyy syntyä yhä uudelleen, kunnes työni on viimein lopussa..."

Vaitija puhui ja puhui ja minä katselin häntä kuten ihmiset ehkä joskus katselivat päitä jotka puhuivat heille näköradioista. En tuntenut mitään. En muista hänen kaikkia sanojaan -- liekö edes kuuntelin niitä. Olin jo etääntynyt Vaitijasta sinne, minne joutuvat ne ihmiset, joiden hartain toive tai pahin pelko täyttyy; ihmiset jotka vielä eläessään kuolevat ja alkavat elää toista elämää.

Lopulta valkoisen hatun peittämä pää kumartui ja pian kuulin saappaiden loiskuvan vedenpoistokäytävän lammikoissa. Muurin toisella puolella äänet etääntyivät ja katosivat, tuulimyllyjen lappeet kitisivät tummien kattojen yllä, minä seisoin yksin keskellä kivistä pihaa ja soihtuni valo kiilteli vedessä, jota sade oli ihmiselämä sitten viskonut jalkoihini.

Minä toivoin silloin ja toivon yhä, etten olisi koskaan tavannut Vaitija Harmaata. Mutta en siksi, että menetin hänen vuokseen pian kaiken, mitä tässä maailmassa omistin.

Tuosta yöstä saakka olen nähnyt unia kuolemasta. En siitä aseiden ja väkivallan kuolemasta, jonka ennen tunsin. Ehtyneistä kohduista, tyhjistä kehdoista, vanhuuden yksinäisyydestä... kuolemasta joka ei ole kärsimätön. Kuolemasta joka käy kenkimättä, kuin varas yössä.

Öisissä kuvissani Vaitija on yksi kirkon kadotetuista, kalpeista lapsista ja hän kurottaa kätensä vetääkseen minut vierelleen rautaiseen kehtoon. Sitä lähemmäs häntä en enää koskaan pääse.

Noiden rautakehtojen hiljaisuus on nyt minun kumppanini. Pian käyn hautaani yksin ja vien mukanani ihmiset joita kukaan muu ei enää mielessään omista. Hautaani vien myös totuuden, mutta se on minulle yhdentekevää. Sovittakoon kirkonmiehet ja Vaitija syntinsä tässä maailmassa tai tuonpuoleisessa; minä en enää välitä. Olen vain vanha mies, ja minulla vielä rauha oman sieluni kanssa tekemättä.