MÉNAGE À TROIS

Katja Kivilahti, Tähtivaeltaja 4/1999

Haudassaan seisova Baudelaire oli rakastunut oitis tyttöystäväänsä tartutettuaan tähän kupan. Sellaista on heteroseksuaalisuus.

-- Kathy Acker, Tunnottomien valtakunta

Jos haluaisin etsiä syitä tuntemuksilleni isääni kohtaan, löytäisin ne luultavasti äidistäni.

Kyllä, Muttchen, juuri sinusta.

Äitien taivaalla olit kuin musta aukko, paitsi että säteilit valoa. Kauneutesi oli kuitenkin sitä luokkaa, että sulautumisen sijaan sinuun meni vain pirstaleiksi. Kun olin melkein viiden, näin ensimmäisen kerran sinun hymyilevän. Se tapahtui elokuvateatterissa, valkokankaalla. Muuten osoitit rakkautesi lähinnä pistelemällä minuun neuloja -- rakastitkin minua aika kovasti.

Berlin, halt ein! Besinne Dich. Dein Tänzer ist der Tod.

Ja sinä nauroit. Et hymyillyt, mutta nauroit. Ja tanssit kuoleman kanssa kilpaa. Jumaloin sinua ja luteiden jyrsimää uljauttasi. Vasta myöhemmin ymmärsin, että olit tunnustanut olemassaoloni lähinnä halutessasi pureskella jonkun kappaleiksi.

Kymmenen vanhana tiesin jo, että olit ollut joskus tähti, mutta esiintynyt sittemmin lähinnä mainoksissa ja rupeentuvissa julisteissa. Asiasta ei koskaan puhuttu; samalla tavalla kaikki tiesivät, että sota (jonka ensi laukauksen päivänä minut vedettiin kohdustasi) oli hävitty, ja vaikenivat seikan kuoliaaksi. Sota ja sinä. Teissä oli molemmissa samanlaista makaaberia estetiikkaa. Söitte molemmat aivoja ja elitte jalkoihinne kasaantuvista tyhjistä pääkalloista.

Verestävää lihaa. Sarjalaukauksia.

Näkevätkö äidit painajaisia?

Kymmenen vuotta kasvoin sisäoppilaitoksissa ja nuorisojärjestöjen leireillä, jotka litistivät luonteeni lentolehtisen paksuiseksi. Olin kuin muovailuvahaa wandervögel-intoilijoitten kourissa. Lomilla näyttelit ystävillesi mieluummin uima- ja ratsastusmitalejani kuin minua. Nekin tuottivat teille lähinnä banaalia huvitusta. (Katsokaa, miten kauheaa! miten pientä ja tavanomaista!) Sinulle minun sysäämiseni lasten- ja nuortenleirien henkiseen jätesilppuriin oli vain eräänlainen puhdistava peräruiske.

Viidessätoista vuodessa ehdit syödä ja oksentaa minut niin monta kertaa, että suonissani virtaa vieläkin hajuveden tuoksuista vatsanestettäsi.

Ja sitten, juuri kun olin tajunnut että vapautuakseni minun täytyisi tappaa sinut, sinä kuolit.


Isääni olin nähnyt joitakin kertoja vuodessa. Ellet lyönyt minua kolmeen päivään, tiesin vierailun olevan varmasti käsillä. Parhaiten muistan isän lapsuuteni vuosilta Kaiserin armeijan koreassa univormussa kaluunoineen ja kunniamerkkeineen. Mitalit enemmän kuin mikään muu saivat minut tuntemaan häneen yhteenkuuluvuutta; olihan minullakin niitä melkoinen rivi, etkä sinä välittänyt kummistakaan. Kunniamerkit olivat meidän kilpemme näivettävää äidinrakkautta vastaan.

Sinun ja sisaresi puheista olin saanut vähitellen selville, että nuorempana isä oli toiminut elokuva-alalla. Sota oli kuitenkin pukenut hänet harmaisiin ja vienyt vuoteestasi laukomaan toisenlaisia aseita sadomasokistisiin miesorgioihin. Olit itkenyt hieman, kyllästynyt, rakastunut ja laittanut alulle eron. Isä oli palannut rintamalta lakimiesten ja velkojien syliin; välttämättömyyden pakosta tuli Reichswehristä, keisarillisista puolustusvoimista, hänen uusi ja uskollinen puolisonsa.

Nuorisoleirien riuduttamissa silmissäni isä oli kuin jokin tyttöjen ylikiihottuneiden mielikuvitusten öisen nuotion savusta manaama maaginen alkuolento. Hän oli pitkä ja leveäharteinen ja poltti piippua joka näytti minusta aivan aseelta. Välillä hän saattoi räpäyttää silmiään hieman yllättyneenä kuin jokin olisi juuri leimahtanut liekkeihin niiden edessä. Hänen äänensä oli komentamisesta kumea, syvä kuin se olisi tullut jostakin vatsaakin alempaa, miehisyyden kultaisesta keskuksesta. Vasta naiseuteni jo leikattua siittiösolujen Möebiuksen polun väliltämme tajusin, että palleilla puhuminen oli hänelle pelkkä selviytymistä edistävä maneeri, suojanaamio, ehkäisyväline siinä missä univormukin.


Heitettyään sinut hautaan tätini sanoi, ettei syövän hoidossa voi odottaa etäispesäkkeiden ilmaantumista. Hän lähetti minut elämästään isän luokse Grünewaldin huvilayhteisöön, kantakaupungin ulkopuolelle.


Jo olohuoneen suulta näin, että isä palvoi sinua edelleen. Takanreunuksella oli valokuva, joka oli otettu teistä ennen sotaa; siinä isä nojasi kameraan joka oli kuin jokin rujo synnytyskone tai kivikautinen konekivääri; kameran toiselta puolelta sinä katsoit häntä silmissäsi astuttavan lampaan katse. Seinillä riippui kasvojasi menestyksen ajoilta, utuisia kuvia lempeästä, viattomasta naisesta. Tämä ei ollut se otus, joka laskettiin hautaan jalkojeni alle. Minkä käärinliinan isä oli yrittänyt haudata avioliittoon?

Kellastunut morsiushuntu. Verta kengässä. Valemorsian ja leikattu isovarvas. Missä oli Tuhkimo? Noissa julisteissako ja keräilykuvissa numero satakaksitoista ja kuusikymmentäyhdeksän?

Puolalainen taloudenhoitajatar (poikamiestalous kun oli) jätti minut siihen ja siinä seisoessani tietoisuuteni alkoi vihdoin tirkistellä pullankuorestaan. Sinulle, Muttchen, isä oli ollut luojan säälittävä kokeilu. Nyt luin muistojeni rivien välistä, että avioliitto laskujohteisen diivan kanssa oli tuhonnut hänen uransa elokuva-alalla. Olit imenyt hänet kuin lihat luun yltä ja sylkäissyt menemään parin epäonnistuneen tekeleen jälkeen -- joista yksi olin minä.

Kääntyessäni isä seisoi ovella. Muistin taas, että hän oli aikoinaan ollut monta vuotta sinua nuorempi. Hän olisi voinut olla kolmenkymmenenviiden.

Olinko tullut kotiin?

Isä oli kaikin puolin kuin Die Damen englantilainen herrasmies. Häpesin omaa ulkoasuani. Ylläni oli nuorisojärjestön univormu: sotilaallinen hame ja paita, hattu ja vihlovan valkoiset polvisukat. Hiukseni olivat palmikoilla ja kaulaani kuristi moitteeton solmio. Kenkäni kiilsivät kuin korvatakseen hymyn, jota en saanut loihdittua kasvoilleni. Muita vaatteita minulla ei juuri ollut -- ne olisivat mielestäsi olleet yhtä turhia kuin yrittää somistaa työkaluvajaa lemmenpesäksi. Työkaluvajan olit sitten minusta tehnytkin, yhtä siron ja hienostuneen; siltä ainakin tuntui tuossa aristokraattisen antiikin pesäkolossa.

Piippu suupielessä kuin käsikranaatin sokka isä kätteli minut hyvin asiallisesti. (Pappi, Pappi, katsokaa, minullakin on mitaleja! Kas Anna, niinpäs näyttää hyvä tyttö jatka samaan malliin -- muistoissa isä ei koskaan ollut kurtistanut kulmiaan tai vaikuttanut vaivautuneelta tai teennäiseltä.) Hänen kätensä oli suuri ja lämmin ja kuiva. Joskus olin ehkä tuntenut hänet. Hänen katseestaan ei voinut tulkita mitään. Hän yritti lukea minua; olisinko uudestisyntynyt äitini?

Kas niin, Anna, hän sanoi, kas niin -- ääni oli selkeä ja syvä. Otan osaa, äitisi kuolema tuli... yllättäen.

Hän ei ollut enää murheellinen. Hänen vaimonsa oli kuollut jo vuosia sitten. Kotirintaman uhrina. Silti olin lukevinani äänestä toivottoman miehen kaipauksen. Vai oliko se vain ihmetystä minun ja seiniltä katsovien kuvien yhdennäköisyydestä?

Niiasin, en olisi pystynyt puhumaan, käteni oli yhä hänen kädessään. Aistin hänen läheisyytensä kihelmöintinä nivusissani. Sanat kietoivat meidät yhteen kuin paternaalisen suojeluksen napanuora. Minä kuuluin nyt hänelle. Mutta halusiko hän minua?

Tästä tulee nyt tietysti kotisi, hän jatkoi. (Kotini. Miten pääsisin takaisin siemenjohtimiin?) Hän irrotti otteensa ja kääntyi. Hetken hän käytti selittämällä viettävänsä kuukausia kerrallaan komennuksilla ja asuvansa kaupungissa ollessaan enimmäkseen keskustassa. Talvella tietysti opiskelisin kuten ennenkin. Kesällä -- niin, ellen haluaisi enää viettää aikaa leireillä, joutuisin asumaan lähinnä mamsellin, talonmiehen ja kodinhoitajan kanssa -- joista viimeinen oli, kuten jo olin ehkä huomannutkin, polakki. Mitä olin mieltä? Polakista vai yksin asumisesta, kysyin.

Leireistä, hän hymyili. Hymyillessään hän näytti hieman pienemmältä, hieman inhimillisemmältä.

Isä aikoi antaa minun valita. En tiedä olisinko pelännyt vai jumaloinut häntä. Tein sopuratkaisun, hieman molempia, höystettynä aimo annoksella teini-ikäisen tytön kaikenkattavaa ihastusta. Teini-ikäiset tytöthän tapaavat ihastua miehiin joita eivät voi saada. Sitä kutsutaan nyttemmin turvaseksiksi...

Myöhemmin rasvan, kuitujen ja huumaavien nesteiden ääressä hän kyseli harrastuksistani, ystävistäni, poliittisesta suuntautumisestani, joista viimeinen oli noina päivinä jo miltei yhtä kahden edellisen kanssa. Nuori Konservatismi? Kansallisbolshevimi? Konservatiivinen Vallankumous? Kansallissosialismi? Kerroin paraateista, kisoista, illanvietoista ja vaelluksista, ohjelmasta. Koko Aatteen pellin- ja veranhohteisesta arsenaalista. Häpesin tajutessani, että se pitkästytti häntä. Kuin olisin puhunut mieleni silmäpaoista ja omaa mitättömyyttäni verhoavista likaisista alusvaatteista.

Kuinka toivoinkaan, että olisin ollut yksi lapsena ihailemistani raukeasilmäisistä, paljassäärisistä garçonneista -- sellaisista jollainen sinäkin olisit ollut, Muttchen, jos olisit saanut syntyä itsesi ja minun välissä! Mutta garçonnejen ja flappereiden ja tomboy-tyttöjen aika oli ohi. Kello mielessäni nytkähti ja astuin harmaatakin harmaammalle 30-luvulle tajutessani, ettei minusta koskaan tulisi garçonnea.

Isä nyökytti kohteliaasti päätään ajatuksilleni ja otti lisää keittoa. Tiesin ettei hän koskaan rakastaisi minua.


Isä ei ollut mikään ohimenevien haihatusten mies. Muistat kai, kuinka selän takana haukuit häntä entiseksi kommunistiksi. Mitään moiseen viittaavaa en kuitenkaan koko yhdessäelomme aikana havainnut. Huvila Grünewaldin yläluokkaisessa puutarhaslummissa oli vakaata englantilaistyyliä, vailla paitsi kaikkein ylimalkaisimpia eleitä pelkistävään bauhaus-maniaan. Jyhkeä anti-intelligentsia tuijotti vastaan jokaisesta jugend-kaaresta ja antiikkihuonekalusta. Kirjahyllyssä asuivat vieri vieressä Goethe ja Spengler. Sellaiseen asuntoon ei Reichswehr-mies hävennyt tuoda paperitehtailijatuttavaansa Schiaparelliin ja idiotismiin haarniskoituine vaimoineen. Tai haudata kummallista, tuppisuista tytärtä, joka suorastaan kiusallisessa määrin muistutti hänen kuollutta vaimoaan.

Oliko tämä minun hulttio-isäni? Henkinen mustalainen? Hänestä olisi voinut tulla Murnau tai Lang tai Lubitsch, mutta hän olikin valinnut sieluttoman sotilaan osan. Intohimon puutetta? Ehkä pikemminkin sotavamma, kauhunsirpaleen aiheuttama sielullinen sokeus, kyvyttömyys katsoa maailmaa enää kameran kristallipallon kautta. Ympäriltäni uhosi keski-ikäisen miehen kaikenkattava aikuisuus, itsetarkoituksellinen maskuliinisuus joka tuntui melkein ruumiilliselta päällekarkaukselta. Tuolloin en vielä tullut ajatelleeksi, ettei isäni ollut välttämättä valinnut osaansa -- että hänen konservatiivinen uskoontulemisensa oli itse asiassa saattanut olla lähempänä lapsuuden traumaa kuin aikuiseksi ehettymistä.


Spastinen yhteiselomme alkoi tasavallan loppuaikojen kaaoksessa, taloudellisessa ja moraalisessa depressiossa, josta totalitaariset ideologiat lupasivat masturbaattisen kansallistuntopumppauksen ja tasapäistävän joukkohygienian kautta paluuta maaniseen vapauteen. Terroriteot loivat tietä joka tuntui ainoalta ulospääsyltä alennustilasta; puhuttiin hyvityksestä, syyllisistä, välttämättömistä keinoista. Kokonainen kansakunta kaipasi vatsahuuhtelua. Minä olin kuudentoista, Muttchen, ja kaipasin vain puhkaisijaa paiseelle jota tietämättömyydessäni kutsuin neitsyydeksi.


Koska isä ei rakastanut minua, hän teki minusta älykkään. Rakastamattomuudellaan hän pakotti minut ajattelemaan. Eivätkö tyhmimpiä ole aina ne lapset, joita on rakastettu eniten?

Outoa hänessä oli, ettei hän oikeastaan vaikuttanut sotilaalliselta ihmiseltä. Hän ei ollut militantti eikä militaari. Hän oli vain kostonhimoinen. Muuhun hän oli liiaksi vanhan maailman aristokraatti. Silti huvilallekin alkoi ilmestyä Berliner Tageblattin viereen Völkischer Beobachter. Isä tutki kansallissosialistisen lehden aina huolellisesti ja asetti sen näkyviin tietäessään eräiden tuttaviensa olevan tulossa käymään. Illalla hän sitten luki minulle siitä ääneen naurettavimpia kohtia ja vei minut katsomaan kabareeta tai tanssimaan upseerien klubille tai johonkin muodikkaaseen ravintolaan.

Tuntemattomat pitivät meitä susiparina ja kuiskivat murhaavasti selkämme takana. Meitä se huvitti suunnattomasti. Siinä vaiheessa olisimme jo voineet olla ystäviä, elleivät sukupuolemme ja sukupolvemme olisi tehneet meistä vihollisia.


Aika nytkähti eteenpäin. Syksy lähestyi eikä isä ollut paikalla. Tunsin olevani vanki, kävin niin harvoin missään, SA:n ruskeapaitojen ja Punarintaman terrorin pelko kahlitsi minua siinä missä muitakin. Kävelin tyhjissä huoneissa ja rautalanka-aidan ympäröimässä puutarhassa joka aukeni mielessäni toiselle vuosisadalle, kureliivien ja krinoliinien puuterintuoksuiseen metalli- ja valaanluuhäkkiin. Kello tuntui pysähtyneen aikaan ennen syntymääni. Kun isä sitten vihdoin tuli, hän vei minut kynttiläillalliselle; hän joi hieman liikaa, ja tanssiessamme hän painoi poskensa omaani vasten ja kuiskasi nauraen, että voisimme esittää olevamme rakastavaisia. Kotiin palattuamme hän painoi otsalleni viskinhajuisen suukon ja meni huoneeseensa soittamaan gramofonilla O Mio Babbino Caroa.

Seuraavana päivänä olin taas yksin. Isä ei edes huomannut minua ja palasi pian kylmän ammattirakastajattarensa harmaaseen huomaan.

Luulen hänen tienneen tunteistani häntä kohtaan. Toki hän pystyi näkemään että kiersin häntä kuin kuu, kääntäen aina saman puoleni häneen päin. Ehkä havainto imarteli isääni. Ehkä muistutin mieluisasti naisesta, johon hän oli nuoruudessaan tuntenut vetoa. Vanhempana vaikutelma vain voimistui; olin perinyt geeneissäni viattomuuden, jonka lempeinkin mies haluaisi turmella. Valhetta toki, Muttchen -- miesystäväsi ja horkkatauti nimeltä tyttöleirit olivat vieneet tietämättömyyteni jo ennen kymmenettä ikävuotta. Mutta nyt näytti siltä, että samoin kuin sinä olit saanut säilyttää lakkapintasi vielä vuosikymmenet sonnassa uiskenneltuasi, myös minä saisin pitää sen.

Ehkä saisin pitää muutakin.


Tiesin sinun naineen isää ja naineen isän ja hylänneen tämän. Kostoksi liukuhihnalapsuudestani halusin nyt tehdä saman, tulla sinuksi, mutta paremmin. Ehkä ajattelin myös, että oli velvollisuuteni korvata rivo välinpitämättömyytesi, eheyttää riekaleinen perheemme. Ja koska tunsin vain kahdenlaisia ihmisiä toisiinsa liittäviä akteja -- sotilaallisia ja seksuaalisia -- eheyttämisen välineenä saisi toimia seksi.

Huomaatko? Päätöksistäni huolimatta päädyn aina kehittelemään selityksiä. Eivätkö ihmismielen itsehämäyskeinot olekin verrattomat?

Loppujen lopuksi minä vain halusin leikkiä isäni kanssa huoraa.


Tietenkään et suostunut pysymään kuolleena, Muttchen. Tasan vuosi ja neljätoista päivää hautajaistesi jälkeen palasit takaisin kuin itsepintainen ihottuma, kuin kuolemalle vastustuskykyiseksi kehittynyt virus.


Sinä vuonna rysähti Wall Streetin musta perjantai viimein paineaallon tavoin Hauptstadtiin. Minun nuivettuessani viimeistä vuotta sisäoppilaitoksessa oli Marlene Dietrichistä oli tullut supertähti ja NSDAP:sta -- Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterparteista -- toiseksi suurin puolue. Pankit ja yhtymät poksahtelivat hajalle kuin mädät ilmapallot. Työttömiä oli viisi miljoonaa ja ylikin. Kurjuus tiivistyi sairaalloiseksi miasmaksi kaduille ja kahviloihin, uhkui sisään myös Grünewaldin porteista, kutoi harmaita verkkojaan vuosisadanvaihteen kamanoihin ja ikkunanpieliin nopeammin kuin mamselli-rukka ehti pölyttää niitä irti. Polakkivaimo oli huolissaan työpaikastaan; lupasin puhua hänen puolestaan isälleni (mitä en koskaan kuitenkaan muistanut tehdä).

Olen miettinyt, mikset tehnyt paluustasi teatraalisempaa, Muttchen. Et palannut luokseni elokuvan kuolleeksi luultuna seurapiirineitona tai haudasta nousseena verenimijättärenä. Tulit sellaisena kuin olit ollut viimeisinä vuosinasi: kalpeana, kaukaisuuteen katselevana, loputtoman pitkää helminauhaasi kuin jotakin kapitalistin rukousnauhaa hypistellen. Ensiesiintymisesi oli suorastaan banaali. Enempääkin olisin voinut odottaa näyttelijättäreltä, joka aikoinaan tunnettiin purppuradraaman mikä-mikä-maan kruunaamattomana kuningattarena.

Sinä aamuna nousin vuoteesta, peseydyin, kampasin hiukseni ja puin miljoonien muiden tapaan ylleni arkivaatteet. Pienen rituaalini erotti useimmista vain ylellinen kiireettömyyteni. Edes lama ei voinut riistää minulta aristokraattista velttoutta. En osannut odottaa muuta kuin pitkäveteistä päivää palvelijoiden puoliseurassa, radion kuuntelemista, ehkä pikaista puhelinsoittoa isältä; kaikkein vähiten yllätysvierailua kuolleelta äidiltäni.

Aamiaispöydän ääressä sinä silti minua odotit kuin mikäkin Berliner Illustrirte Zeitung. Aluksi en edes hätkähtänyt. Ennen katoamista ehdin laittaa merkille painuneiden silmiesi näivettyneen katseen, haavankaltaisen suusi, ihosi haurauden décolletéen paljastamalla povella. Jälkeenpäin olin muistavinani katseessasi vahingoniloa -- mutta se voi olla vain omaa kuvitelmaani. Etäältä kuulin pöytää kattavan mamsellin iloisen tervehdyksen. Kun kalpenin ja nojauduin ovenpieleen, hän tarjoutui keittämään minulle viinimarjamehua vilustumisen ehkäisyksi.

Seuraavan kerran ilmaantuessasi näytit jo nuoremmalta ja terveemmältä. Nuoreneminen jatkuikin koko sen ajan, jonka lopulta varastit itsellesi elämästäni. Kukaties toimit eräänlaisena negatiivisena Dorian Grayn muotokuvana, Muttchen -- hehkeydyit sitä mukaa, kun oma mieleni kävi yhä mustemmaksi. Tai ehkä aaveista vain vähitellen kuluvat pois ne vuodet, jotka elämän aikana ovat hiljakseen kerrostuneet heidän ylleen? Miten on?

Miksi kuitenkaan kysyn? Tiedän, ettet voi vastata minulle.

Oli miten oli, tuosta aamusta alkaen sinusta tuli uskollisin seuralaiseni. Söit kanssani yksinäisessä illallispöydässä. Tanssit gramofonista rätisevän valssin tahtiin, liidellen huoneesta toiseen vyötäröttömässä valkoisessa mekossasi kuin roskaelokuvan muodistettu muumioprinsessa. Seisoit ikkunassa sitä puutarhasta katsoessani ja pelasit krokettia näkymättömien kutsuvieraiden kanssa. Istuit niin usein vierelläni verannalla, että käskin taloudenhoitajattaren viedä pois muut kuin oman tuolini.

Eivätkä vierailusi rajoittuneet vain huvilaan. Päinvastoin, pistäytymisestä Grünewaldin ulkopuolelle tunnuit suorastaan innostuvan. Koskaan en voinut olla varma, mikä minua kaupungilla vilkaiseva nainen paljastaisi omistavansa kasvosi. Isälleni olit täysin näkymätön, sen tajusin siitä hetkestä, jolloin vailla mitään häveliäisyyttä istuit hänen syliinsä Café Kranzlerissa. Toisinaan tuotti hieman vaikeuksia olla huomioimatta sinua tunkeutuessasi seuraamme ravintoloissa ja taksissa, huviveneissä ja piknikillä. Tein kuitenkin parhaani, ja isä laski satunnaiset hajamielisyyden hetkeni kai lapsekkaan oikullisuuden tiliin.

Etenit muistojeni kaduilla kuin ilotytöt Kurfürstendammilta ensin Nollendorfplatzille, siitä Bülowbugenille ja lopulta puolentoista markan huoriksi Büschingplatzille. Päivä päivältä mielenterveydelleni maksamasi hinta laski laskemistaan. Lopulta olin niin tottunut ilmestymisiisi, että odotin sinun kuolevan kauhunpuutteesta nälkään; sinä kuitenkin muutuit vain entistä hehkuvammaksi, Muttchen -- aivan kuin hiljaisen seurasi vastentahtoinenkin hyväksyminen olisi jotenkin tehnyt sinusta entistä todellisemman.


Mutta noina päivinä todellinen pakkomielteeni oli isä, Muttchen, et sinä. Alettuaan tehdä tuttavuutta kansallissosialistien kanssa hän ei pettymyksekseni enää vaivautunut vierailemaan boheemikapakoissa. Upseerien kutsut, tanssiaiset hotelli Adlonissa ja muut viralliset esiintymiset hivelivät ilmeisesti paremmin hänen valitsemaansa uutta minää. Julkisivunsa täydennykseksi jokainen hänen asemassaan oleva mies tarvitsi vakituisen daamin, ja vaimon puuttuessa olin ilmeinen valinta. Tuskin kolmea päivää kului ilman, että sain kyseenalaisen kunnian toimia seuralaisena joissakin kissanristiäisissä. Minulle järjestelystä koitui vähän iloa. Olin kuin mittatilauspuku jonka isä veti kaapista sitä tarvitessaan. Tylsistyttävien seurapiiri-iltamien väliajat vietin suljettuna huvilaan, missä puolihöperö polakkivaimo tomutti minut kerran päivässä ja sulki ovet jäljessään.

Ehkä kerran, kaksi kuussa isä vei minut syömään ravintolaan tai ostoksille Wertheimille tai Tientzille, katsomaan Offenbachia tai piknikille Tiergarteniin, tai ajoi minut Mercedeksellään Spreewaldiin, missä marssivat ja laulavat nuorisojoukot herättivät minussa -- entisessä kirkasotsaisessa järjestönuoressa -- jokseenkin ristiriitaisia tunteita. Häiriköinnistäsi huolimatta nuo retket merkitsivät minulle tervetullutta vapautusta vankilastani. Sisimmässäni tiesin toki isän huomionosoitukset vain almuiksi. Lahjoittamalla minulle aikaansa hän rauhoitteli syyttävää omaatuntoaan, joka ei antanut anteeksi sitä, että olin hänelle enemmän kuin tytär mutta vähemmän kuin rakastettu.

Kuten luontooni kuului -- sinähän sen tiedät, Muttchen -- oletin vian löytyvän itsestäni. Yritin olla kaunis, älykäs, viehättävä; en liiallisessa määrin, mutta tein parhaani saadakseni isän kiinnostumaan itsestäni. Tuolloin en vielä tajunnut, että saatoin onnistua siinä liiankin hyvin. Mielessäni ei edes käväissyt se mahdollisuus, että hän olisi voinut tarkoituksella vältellä minua.

Elämäni kutistui isän ja huvilan väliseksi madonreiäksi. Aloin etsiä ulospääsyä. Mutta kaikkialla, mihin menin, sinä vaelsit varjona rinnallani ja esitit statistin osaasi kuin jotakin odottaen. Aloin pitää läsnäoloasi täysin normaalina. 'Todellisen' ja 'mahdollisen' rajat hämärtyivät mielessäni, kunnes löysin itseni pohtimasta, kuinka moni näkemäni kasvo todellisuudessa kuului kenellekään elävälle, kuinka moni tuntematon oli vain kaltaisesi vieras elävien joukossa.

Olin ajautumassa erilleni ihmisistä. Jotenkin minun olisi tehtävä itseni jälleen näkyväksi. Sinä olit onnistunut siinä. Miksen siis minäkin?

Ehkä voisin tehdä isäni mustasukkaiseksi? Tai löytää korvikkeen hänen puuttuvalle huomiolleen? Osaisinko soveltaa sinun keinojasi, muokata itsestäni viettelijättären?

Palmikot ja polvisukat saivat mennä. Opettelin polttamaan savukkeita, siemailemaan sherryä ja keskustelemaan fiksusti mitäänsanomattomuuksia -- hymyilemään halutessani haukotella ja nauramaan tuntiessani tarvetta itkeä. Toivoton iloisuuteni houkuttelikin häntäheikkejä kuin tutkimaton kartanalue aarteenetsijöitä. Varsin lyhyessä ajassa minut opittiin tuntemaan häpeämättömänä keimailijana. Join huomiota siinä missä viiniäkin, kärsin juopumuksen jälkiseuraukset ja siirryin seuraavaan; koska en uskonut omistavani mitään muuta, etsin epätoivoisesti todistusta omasta kauneudestani. Imartelu ei ehkä kasvattanut olematonta itsetuntoani, mutta ainakin saatoin voidella sillä suojakuoreni kitiseviä saranoita.

Isä ei tietenkään pitänyt muutoksesta. Tai ehkä hän piti siitä liikaa?

Ruperhornin klubilla tennistä pelatessani tapasin Sebastianin.

Sebastian oli yksi niitä harvoja, jotka tunnistivat isäni ajalta ennen sotaa. Hän oli erään tämän silloisen tuottajan poika, elokuvien tekemisestä kiinnostunut hänkin -- monissa suhteissa silti nykyisen isäni vastakohta: keskimittainen, miltei laiha, hermostunut ja sydämellinen. Sinä olisit voinut ottaa hänet kynsiesi väliin ja poksauttaa rikki kuin täin, Muttchen. Hän pukeutui hyvin mutta pelasi huonosti, ajoi urheiluautoa mutta liian hiljaa. Kaikki hänessä oli hyvänlaatuista mutta hieman liian halpaa.

Isälle nuoren miehen odottamaton huomio oli yhtä tervetullutta kuin liukastuminen sotilasparaatissa. Hänelle Sebastian oli menneisyyden häpeällinen kädenheilautus, kohtalon käytännön pila. Ikänsä ja asemansa puolesta isästä olisi voinut tulla Sebastianille vain appi tai suojelija, eikä hän koskaan teeskennellyt suunnittelevansa kumpaakaan. Sebastian ei kuitenkaan antanut avoimen ylimielisyyden lannistaa itseään. Hän ei ollut kiinnostunut isästä -- mikä oli minulle helpotus, sillä en kaivannut kilpailijoita.

Tanssiessamme illalla Sebastian rukoili minua kanssaan teatteriin, ravintolaan, taidenäyttelyyn, mihin tahansa. Vasta kun isä oli kieltänyt sen ehdottomasti, vastasin kyllä.


Tietysti Sebastian rakastui minuun, Muttchen -- se oli vääjäämätöntä kuin syljen erittyminen ruokaa haistaessa. Minun oma Pavlovin koirani. Komeetan tavoin hän väitti loistavansa vain läheisyydessäni ja sirottelikin minua kiertäessään vähitellen kuorensa menemään. Siedin häntä, koska hän nauratti minua. Kuten sinulla oli tapana sanoa, mikään ei ole alastomuudessaan huvittavampaa kuin rakastunut mies.

Savuisesta pikku kahvilasta Sebastian halusi lentää suoraan Amerikkaan ja tehdä minusta uuden Greta Garbon. Nauroin. Äitini comeback, nyt vain puhuvana versiona... Sebastianista se ei ollut hauskaa. Nauroin entistä kovemmin. Ellen voinut satuttaa itseäni, halusin ainakin satuttaa häntä. Ja ellen voinut edes satuttaa Sebastiania, miksen tekisi itseäni riippuvaiseksi hänen masokistisesta hyvänahkaisuudestaan?

Taaemmassa pöydässä kahvia siemaava nainen kääntyi katsomaan minua. Ensin oletin hänen vain närkästyneen äänekkyydestäni. Sitten tunnistin hänet.

Sinä.

Vaikenin. Ahdistukseni kuohahti hetkessä ärtymykseksi. Tuo sama suuttumus minun on edelleen helppo palauttaa mieleeni. Mikä oikeus sinulla oli tunkeutua seuraani? Mitä sinä halusit? Olitko kuolemassasi yksinäinen? Kaipasitko anteeksiantoa? (Lasketaanko neitsyyden viemiseksi, jos mies työntää sormensa naisystävän seitsenvuotiaan tyttären vaginaan?) Vai olitko vain tullut muistuttamaan minua naiseuteni opeista, siitä etten oikeastaan voinut kelvata muuhun kuin olemaan miellyttävä? Jalkaterät eteenpäin, Anna, haluatko pihtikintut? Istuinko nyt hyvin? Hymyilinkö tarpeeksi iloisesti? Enhän toki saisi pahoittaa mieltäsi, Mutti rakas.

Sebastian luuli kalpeuttani pahoinvoinniksi ja kysyi huolestuneena, olinko sairastumassa. Nauroin jälleen, tällä kertaa silkkaa hysteriaani. Sanoin tarvitsevani raitista ilmaa -- mistä hän olisi voinut tietää mitä sillä tarkoitin... Hänelle äkilliset päähänpistoni olivat vain osa sitä mysteeriä, joksi kaltaisiani helposti kuvitellaan.

Ohikulkiessamme vilkaisin nopeasti naista, joka oli juuri katsonut minua. Hän ei ollut lainkaan sinun näköisesi. Punatukkainen ja viehättävä, tosin. Tuskin olisit rumaa ihmistä vierailupaikaksesi valinnutkaan.

Ulkona tuuli puhalsi lentolehtisiä ja ihmisiä pitkin Unter den Lindeniä. Kadunkulmassa erottui vielä siihen viimeksi potkitun kommunistin verta -- kukaan ei ollut vaivautunut tuomaan kukkia hänen kuolinpaikalleen. Nostin takinkaulukseni pystyyn estääkseni sieluuni asettunutta kylmyyttä karkaamasta. Sebastian seurasi minua hiljaisena, uskollisena, eräänlaiseksi aaveeksi muuttumaisillaan hänkin; vierellä lehdettömät lehmukset kohosivat harmaiden julkisivujen vangitsemaa taivasta kohti kuin Murnaun mykkähirviön haudasta ojentuvat käsivarret.


Mitäkö halusin Sebastianista, Muttchen? Kaipa hänen normaaliutensa vetosi tarpeeseeni viettää elämää, joka kestäisi kauemmin kuin seuraavaan päivään. Hän oli keskivertoinen kaikin puolin -- lahjakkuudeltaan, älyltään, ulkonäöltään. Osa minusta olisi halunnut rakastaa häntä. Osa vihata. Mutta isääni minä halusin kaikin voimin, koko olemuksellani. Sinä olit luonut ympärilleni kalvon, jonka läpi en voinut elää ihmisten maailmassa; vain isä pystyisi puhkaisemaan tuon toisen ihon, tuon suojapukuni todellisuudelta. Mikään ei koskettanut minua, sisälläni ei voinut kasvaa mitään (ehkä juuri siksi lopulta kävi niin kuin kävi?) -- nauroin, mutta olin kuollut ja hedelmätön, pelkkiä värivalojen heijastuksia katukivillä. Mielikuvitukseni toimi yksilöllisesti kuin mäntä tai maanalainen. Leijuin kauhun epätodellisuudessa kuin Vaterland kahden sodan, kahden laman, kahden vallankumouksen ristivalossa.

Minun kaksi eksistentialistista varjoani.

Toinen niistä herättäisi minut eloon, mutta ei ennen kuin olisi tappanut sen, minkä toinen oli minusta tehnyt.


Seuraava vuosi ei aloittanut mitään, se vain lopetti paljon. Hallitus toisensa jälkeen parkaisi synnyinhuutonsa vain kokeakseen pikaisen kätkytkuoleman. Kahviloiden ja huvittelupaikkojen ovet sulkeutuivat kuin väsyneet silmät. Kansa odotti, ryhtyisikö itävaltalainen korpraali presidenttiehdokkaaksi. Isä puki ensimmäisen kerran ylleen hakaristin. Puolalainen taloudenhoitajatar sai ymmärrettävästi mennä. Sebastian, vakaumuksellinen vasemmistolainen, pyysi isältä kättäni.

Sinä iltana isä korotti minulle ensimmäisen ja viimeisen kerran äänensä. Hän ravisteli minua ja karjui, etten saisi heittää elämääni hukkaan. Kurja kulttuuribolshevikki ei minua turmelisi, ei niin kauan kuin hän olisi asiaa estämässä. Äitini oli ollut huora, täytyikö minusta tulla samanlainen? Halusinko tehdä samat virheet --

Kun nauroin ääneen, hän vaikeni ja tuijotti minua kuin olisi äkkiä tajunnut minut mielipuoleksi.

Samat virheet kuin te, Pappi, täydensin hänen kesken jääneen lauseensa. Hetken välillämme tuntui vallitsevan jonkinlainen yhteisymmärrys, kuin hiljainen sopimus tai ainakin sen salainen lisäpöytäkirja.

Tuokion isä oli pahoillaan. Hänen otteensa minusta oli melkein hyväily.

Allerhand, hän mutisi sitten ja päästi irti. Radiossa iloinen ääni kertoi, mitä kaikkea lamaäiti saattoi saada aikaan rikkinäisistä sukkahousuista.

Vaieten isä kävi ikkunan ääreen. Hetken kuluttua hän veti taskustaan piipun ja alkoi täyttää sitä. Ehkä toimituksen mekaanisuus auttoi häntä palauttamaan itsekunnioituksensa. Kun kävelin hänen vierelleen, hän ei katsonut minua.

Pappi, minä en osaa mitään, sanoin. En tiedä mitään. Mitä minusta voi tulla? Minulla ei ole muuta kuin kasvoni. Miksen näyttelisi? Miksei Sebastian?

Maanittelin isästä kurkistuksia hänen aiempaan elämäänsä. Mutta hän ei tehnyt minulle mieliksi.

Siksi että Sebastianin äiti on Venäjän juutalainen, olisi hän voinut vastata. Siksi että pian kuvataan vain yhtä ainutta elokuvaa, yhden miehen tuhatvuotiseksi tarkoitettua elämänkertaa. Eikä siinä ole osaa varattuna Sebastianin kaltaisille.

Sen sijaan hän vain sytytti piippunsa. Yhtä hartaasti hän olisi voinut ladata Browningin.

Mikään ei satuta enemmän kuin lempeys, jos ei osaa ottaa vastaan muuta kuin julmuutta. Mutta senhän sinä, Muttchen, toki hyvin tiedät. Tämän miehen saatoin myöhemmin kuvitella mustaan univormuun lampun toiselle puolen, sytyttämään sikarin vangin sylkiessä hampaita suustaan, pitämään asetta epäillyn ohimolla samalla isällisellä hellyydellä, jolla hän nyt kohotti kätensä olkapäälleni. Mutta vielä tunsin, ettei hän ollut täysin kuollut -- ettei hän ollut vielä päästänyt irti jostakin pienestä osasta sieluaan. Halusin paljastaa tuon ytimen, piiskata hänet suojattomaksi; halusin hänen tuntevan jotakin minua kohtaan inhoa, halua, mitä tahansa. Kun hän lopulta kääntyi katsomaan minua, kohotin kasvoni ja suutelin häntä.

Kuin olisin suolapatsasta suudellut. Luurangonkin ote olkapäästäni olisi ollut lämpimämpi.

Kun vetäydyin pois, isä tuijotti minua kuin hänellä olisi ollut villapaidan ja vanhojen flanellihousujen sijasta yllään koppalakki ja asepuku.

Jos menet naimisiin hänen kanssaan, minä tapan sinut, hän sanoi ja käveli pois.

Pitkän ajan tuijotin sokeasti puutarhaan. Vähitellen heräsin tajuamaan, että minua katseli ikkunalasista oman heijastukseni sijasta sinun kuvajaisesi, kalpea ja utuinen kuin takanreunuksella hiljalleen kellastuva muisto.


Sebastianin kosinnan jälkeen en kestänyt enää huvilan eristyneisyyttä. Olin saanut tarpeekseni paikasta; en voinut sietää naapurien läheisyyttä, sitä että saatoin nähdä ikkunasta naapurin tyttären pimputtavan pianolla sormiharjoituksia ja hänen isänsä raapivan paksua persettään yläkerrassa. Polakkivaimon korvanneen baijerilaiseukon pistävä katse sai minut epäilemään, että isä oli valinnut hänet pikemminkin kurinpidollisia kuin kotitaloudellisia näkökohtia silmällä pitäen. Verikoirien räkyttäessä pihalla toivoin, että isä olisi jättänyt huvilalle aseen. Olisinko tähdännyt sillä koiria vai niiden omistajia? Itseäni? Vai sinua? Muistat kai mitä tapahtui? Ensimmäisen ja viimeisen kerran nousin kapinaan sinua vastaan. Heitin sinua maljakoilla, kirjoilla, raivonhuudoillani. Ja tietysti hyökkäys kulki valona lävitsesi. Tuntui kuin olisin ollut kummitus sinun sijastasi; kuin en olisi ollut edes olemassa. Vaieten ja kuningatarmaisesti käänsit minulle selkäsi, kuten aina ennenkin niskoitellessani. Ellet osaa käyttäytyä, Anna, käsken lukita sinut ullakolle. Voimanpurkaukseni ehdyttyä tunsin tehneeni kauhean rikoksen. Lopulta jouduin tukahduttamaan halun juosta jalkoihisi ja pyytää itkien anteeksi tuhmuuttani.

Pelko, että vahingoittaisin itseäni, ajoi minut ulos huvilasta. Kokonaisen päivän kuljin ympäri kaupunkia. Eksyneenä ajatuksena harhailin läpi slummien ja tehdaskatujen, jäisten betonikortteleiden, sisäpihojen jotka olisivat pyöränrojuja, seinäkirjoituksia ja hakaristi- ja vasara ja sirppi -lippuja lukuun ottamatta voineet olla peräisin keskiaikaisesta kaiverruksesta. Etsin tahallani noiden kulmakuntien pohjatonta harmautta. Sitä vasten toivoin omien ajatusteni vaikuttavan edes hieman värikkäämmiltä.

Nykyajan kaupungit herättäisivät luultavasti sinussa kauhua, Muttchen. Mutta toisaalta nykyajan kaupunkilaiset voisivat yllättyä sitä, miten vähän heillä loppujen lopuksi on sellaista, mitä meillä ei jo ollut. Meillä oli bussit, metrot, paikallisjunat ja raitiovaunut. Oli tavaratalot ja liukuportaat. Löytyivät seinäkirjoitukset ja jengisodat ja valomainokset ja homobaarit, uimalat ja ammattiurheilu. Lasketteluakin jo harrastettiin. Ainoa mikä sukupolveltamme oikeastaan puuttui, oli teini-ikä. Mutta meidän kaupunkimme -- minun kaupunkini -- olikin maailman ensimmäinen todella moderni paikka asua. Jumalan koealue New York Cityä ja Tokiota varten... Kukaties emme olleet siihen vielä valmiita? Joku kirjoitti, että kaupunkiamme näytti asuttavan kauhusta mielettömien olentojen rotu, joka vapauttaisi hulluuden infektionsa lopulta maailmalle. Ei niinkään kaukana totuudesta. Mutta mistä sen tietää, miksi kaikki lopulta päättyi sillä tavoin. Minä voin valottaa tarinallani vain oman elämäni outoja ja säälittäviä käänteitä.

Vihasin elämääni enemmän kuin koskaan. Pelkäsin kuolevani sisältä; lietsoin raivoa, joka sekin oli parempi kuin tyhjyys. Sieluni propagandaksi kärjistin sinusta kuvan, josta tohtori Goebbelskin olisi ollut ylpeä. Katsoin sinua lapsen silmin, mutta seitsentoistavuotiaan inholla.

Jos olisit pelkästään vihannut minua, lapsuuteni olisi saattanut olla helpompi. Koskaan en kuitenkaan voinut olla varma, mitä minusta ajattelit: oopiumintuoksuisia suukkoja oli satanut ylleni siinä missä strassisormuksin somistettuja läimäyksiäkin. Samoin elein oli minua sekä syleilty että tarjottu välipalaksi miehille, joille olin pelkkä nimetön lelu, eräänlainen kohteliaisuus jalkovälillesi.

Lapsuuttani oli ympäröinyt rapistuneen kitschin ja lohkeilevan meikin unenomainen Shangri La. Sen ulkopuolella velloivat sota, inflaatio, kurjuus, väkivalta. Muistan elävästi spartakistien ja Freikorpsin terrorin vuosikymmentä aiemmin synnyttämän kauhun, jonka lapsi oli kokenut vain suurena varjona elämänsä yllä. Tuo sama varjo roikkui Hauptstadtin taivaalla tammikuussa kolmekymmentäkaksi; idin ja superegon ideologiat olivat luoneet preussilaiseen katakombiin irrationalisminsa harmaan valon, jossa mikään kadunmiehen logiikka ei enää estänyt kuolleita nousemasta haudoistaan.

Alles bricht zusammen, kuten kansallissosialistinen lehti oli aiemmin julistanut. Ainoa vain, että kaikki kaatui kuin puolittain omasta tahdostaan...

Olit lyönyt minua syystä ja syyttä, Muttchen; olit riisunut minut kyynelilläsi ja pukenut taas mustelmien suruhuntuun. Myöhemmin sisäoppilaitoksen nälkiintyneet, turhautuneet opettajattaret olivat vetäneet sadistisuudessaan vertoja jopa sinulle. Kukaan ei pitänyt minusta, ja niin halusin asioiden olevankin. Minua valitettiin jähmeäksi. Yhtäkkiä saatoin kuitenkin purskahtaa silmittömään raivoon. Minut lukittiin ullakolle, minulta kiellettiin ruoka, valo, puheen ja kuuntelemisen tuoma lohtu, kunnes suostuin taas hetkeksi mukautumaan muottiin. Samallako tavoin, välinpitämättömyydessä, oli kasvanut tämä kaupunki? Vaalimaan alituista hysteriaa jäykän julkisivunsa takana?

Pahinta oli, ettet edes suunnitellut tekeväni minusta sellaista, Muttchen. Olit synnyttänyt ja kasvattanut minut yhtä tietoisena yksilöllisyydestäni ja ihmisyydestäni kuin jostakin eksoottisesta linnusta, joka saattoi kuolla jotta sinä saisit värikkään sulan tukkalaitteeseesi.

Mieleni tahtoi erottaa yhtäläisyyden itsensä ja ympäröivän kaupungin välillä. Näin oman raivoni katujen väkivallassa -- vihassa, joka purkautui joka päivä jossain, missä tahansa: kadunkulmassa, uimalassa, ravintolassa, elokuvissa. Veitsiä, luoteja, rikottuja pulloja, oluttuoppeja. Jonkun olisi kuitenkin pitänyt ohjata sormeni liipaisimelle, ennen kuin olisin osannut ampua. Ehkä minäkin kaipasin omaa johtajaani.

Lopulta talvisen kaupungin kylmyys turrutti minut. Mieleni jäätyi Kochin lumihiutaleeksi jolla oli ainakin rajat, vaikkei ehkä pinta-alaa. Vaelsin katujen halki tyhjänä, muokattavana, ja Menschenfetzen nielaisivat minut hitaasti syvemmälle ihmistehtaaseen, josta ilmaantuisin lopulta nimettömänä ja kasvottomana, pelkkänä poliittisena numerona. Uljas uusi maailma? Vasta vieraassa maassa tulisin tuntemaan itseni yhtä yksinäiseksi.

Tiesin olevani kotona, Muttchen. Ja säilyttääkseni yksilöllisyyteni minä pakenin.


Hämärässä Westend oli muuttamassa muotoaan betonikotelosta metalliperhoseksi. Kurfürstendammilla syttyi ylleni värivalojen, kylttien ja mainoskirjoitusten urbaani tähtitaivas. Raitiovaunujen metallikäsivarret iskivät jäisistä langoista kirkkaan sinivalkeita suihkuja, autojen valot matoivat valtakadun yli unohduksentavoittelijoiden suunnistaessa yökerhoihin, teattereihin, huvipuistoihin. Minä olin matkalla isän luokse.

Järkyttääkö julkeuteni sinua? Ihmetteletkö kuinka pitkälle olin valmis menemään vapahduksen etsinnässäni? Itsehän olet minut kasvattanut.

Tiesin, ettei isä halunnut minua kaupunkiasuntoonsa. Asunto edusti sitä osaa hänen elämässään, johon en hänen mielestään kuulunut -- puoluetta, nais (tai mies?) -tuttavia, upseeritovereita -- koko maskuliinista décoria, jossa minulla oli sijaa vain satunnaisena koristeena. Hätätilanteita varten hän oli silti luottanut minulle asuntonsa avaimen. Ja sananparren tilaisuuden tekemän varkaan tavoin minä livahdin porttien ja sisäpihan ja portaikkojen kautta hänen elämäänsä.

Tuolla hetkellä se oli tosin asumaton ja pimeä kuin syvä uni.

Hämärä oli sokeuttanut huoneet, demilitarisoinut ne kaikesta persoonallisuudesta. Vieraassa paikassa itseyteni tiivistyi ja korostui ja saatoin miltei koskea tuntematonta, vasta heräämistä odottavaa minuuttani. Hyväksyntä ja välinpitämättömyys suojelivat minua; osa kaupungin ahdistuksesta varisi yltäni. Pohdin, olisiko sinulla valtaa tässä paikassa. Suojelisiko isän näkymätön läsnäolo minua tunkeilultasi? Vai alkaisiko minua vainota toisenlainen ilmestys? Asuiko huoneistossa sen miehen aave, joka oli kuollut sodassa ja tehnyt tilaa Reichswehrin upseerille? Elokuvia tekevä nuorukainen, joka oli kokenut Verdunin ja Sommen teräskohduissa homoseksuaalisen jälleensyntymän sotilaana...

Olisinko koskaan halunnut tuota nuorukaista kuten halusin isääni? Siinä oli meidän eromme, Muttchen; minä tunsin ja halusin isääni vasta kun hän oli jo kuoriutunut miehiä piinaavasta verettömästä nuoruudesta.

Isän makuuhuoneessa -- yhtä goottilainen viritys kuin hänen puolueensakin ideologiset juuret -- vihdoin seisahduin. Varjojen poikki hiipiessäni olivat tuntemattomat unet takertuneet minuun, kääriytyneet ympärilleni peitteeksi, tai käärinliinoiksi. Hahmoton lämpö teki minusta uneliaan. Ulkovaatteissani käperryin leveälle vuoteelle kuin se olisi ollut yöjunan penkki. Sadun tyttörukka oli matkustanut halki pimeän metsän, eikä iso paha susi ollutkaan odottanut häntä isoäidin mökissä. Enää Punahilkka saattoi odottaa metsästäjää, joka vapauttaisi hänet vihdoin lapsuuden vankilasta.


Heräsin askelten ääneen. Yhä puolittain nukuksissa nousin istumaan. Vasta tunkkaisesta olostani muistin, missä olin ja miksi nukuin vieraassa vuoteessa kengät jalassani, kosteaan takkiin kääriytyneenä.

Isä seisoi ovella univormussa, joka teki hänestä vielä suuremman kuin todellisuudessa. Valoa vasten hänen hahmonsa tuntui täyttävän koko oviaukon. Pyyhin rähmää silmistäni. Minua paleli enkä tajunnut miksi korviani alkoi äkkiä kuumottaa.

Pitkään isä tasapainotteli kynnyksellä kuin aidalla, jolta saattaa kaatua vain jommalle kummalle puolelle.

Vihdoin hän astui sisään ja sulki oven jäljessään. Hänen kasvonsa olivat pelkkä varjo, preussilaisen sotamiehen kasvot, huovin, jalkamiehen, tuntemattoman sotilaan kasvot. Olemukseni ojentui häntä kohti kuin itsemurhakandidaatin käsi kohti pistoolia tai partaveistä. Sitten tajusin röyhkeyteni ja vetäydyin takaisin. Mitä olin oikein odottanut? Avasin suuni. Mitään ei tullut ulos -- selitystä ei ollut. Ei ainakaan sellaista, jonka olisi voinut lausua ääneen.

Käsivarsinauha. Pistooli. Univormussa veriruhjeita.

Hänen omiaan? -- Ei.

Syntymäriitti? Initiaatio? Uskollisuudenvala?

Odotin suuttumusta, tylyyttä. Jollakin tapaa toivoin isän ohjaavan tilanteen raiteilleen. Mutta hän vain astui minua kohti, pyyhkäisi silmiään ja huoahti kuin mies, joka on tehnyt päätöksensä ja jonka ei enää tarvitse tuntea. Hän oli itkenyt. En ollut koskaan nähnyt hänen itkevän. En olisi edes uskonut hänen osaavan. Hämmästyneempi olisin tuskin ollut, vaikka hän olisi eteeni polvistuessaan ojentanut kätensä kuristaakseen minut. Hän kuitenkin vain pudisti päätään ja huokaisi nimeni. Kun hän kosketti kasvojani, rikkoutuneista rystysistä jäi iholleni verta -- kuin hän olisi lyönyt minua niin lempeästi, että satutti sillä vain itseään.

Naamiot olivat poissa. Tuskin rohkenin toivoa olleeni oikeassa. Hetken kuitenkin tein niin.

Ulkona suunniteltiin vallankumouksia ja taidenäyttelyitä. Makuuhuoneensa yksityisyydessä isä riisui minut lapsuuden pakkopaidasta käsin jotka olivat vain tuntia aiemmin lyöneet miestä niin kauan että tämä kuoli. Hetkeksi saatoin melkein unohtaa.

Kunnes pehmeästi lausuttu sana herätti minut.

Nimi. Kuin loitsu. Tai manaus.

Mielessäni kello alkoi lyödä keskiyötä. Näyttämö hiljeni, muusikot pakkasivat tavaransa; oli aika tuhkimoiden palata kotiin.

Huoneen nurkasta, kaihtuvaan kaitafilmiin kahlittuna, katsoin kuinka isä rakasteli minun sijastani kauan sitten kuollutta vaimoaan.


Olit voittanut. Mutta tietenkään se ei riittänyt sinulle, Muttchen. Tulit vielä raskaaksikin.

Tuotti tiettyä makaaberia huvitusta seurata, kuinka kuljeksit huoneesta toiseen vatsa pystyssä ja selkääsi pidellen. Olit kertoman mukaan odottanut minua kuin maailmanloppua. Kuvittelitko lapsen kantamalla liittyväsi taivaassa hyvien äitien joukkoon? Vai halusitko vain lyödä viimeisen naulan mädän hybrikseni arkkuun?

Ensi-ihastuksensa huumassa isä osoitti hupsua halua leikkiä kotia kanssani. Hänen pyynnöstään olin muuttanut Grünewaldista kaupunkiasuntoon. Sinä muutit tietysti kanssani, ja vaikkei isä voinut nähdä sinua, tiesin olevani todellisuudessa vain toissijainen hyödyke, välikäsi keskinäisessä kaupassanne. Olit varmasti minuun pohjattoman tyytyväinen, Muttchen. Olinhan tehnyt kaiken täsmälleen kuten tahdoitkin. Tietämättäni olin tanssinut sadetanssiasi, ja nyt meidän oli aika vaihtaa osia: minusta tulisi omassa elämässäni statisti, kun sinä taas siirtyisit jälleen kerran johtotähdeksi.

Et empinyt ottaa pikku perhettämme bismarckin otteeseen. Olimme molemmat, isä sekä minä, tahdoltamme ja ruumiiltamme sinun vankejasi. Aamulla söimme aamiaista kanssasi; illalla koteloiduimme vuoteeseen hengityksesi välissämme. Öisin takerruin isään kuin olisin siten voinut estää sinua koskettamasta häntä -- ja koko ajan tiesin, ettei hän pidellyt sylissään minua. Yhä uudelleen kuulin mielessäni mustavalkoisen mykkäelokuvanaurusi.

Aloin uskoa, että olit voittamaton. Kostoni oli muuttunut rangaistukseksi kuvitelmasta, että voisin joskus voittaa menneisyyteni rujot kummajaiset. Ennen hautajaisia olin sentään saattanut haaveilla tappamisestasi. Nyt saatoin vain toivoa, että jättäisit lopulta edes pienen kolkan sielustani koskematta ja kokonaan omakseni.


Seksin luotua aasinsiltansa välillemme isä ja minä yritimme hetken luoda välillemme myös ystävyyttä. Koetimme sulloa itsemme muutamaan vimmaiseen yöhön ja huonosti valittuun sanaan -- ja kaikkien liian hätäisten rakastavaisten tavoin onnistuimme sysäämään toisemme kauemmas, ennen kuin kuilu jalkojemme juuressa alkoi edes kuroutua umpeen. Onko ihminen milloinkaan toiselle vieraampi kuin kerrottuaan tälle itsestään ensimmäiset kymmenen asiaa?

Parhaimmillaan avautumisyrityksemme tuntuivat melkein luontevilta. Minä puhuin sisäoppilaitoksesta ja nuorisojärjestöstä, isä jutteli minulle ajastaan rintamalla, missä hän oli ensin palvellut rivisotilaana ja sittemmin komppanian päällikkönä. Tuntui kuin hänen elämänsä olisi alkanut kasarmeilla ja keskityksissä, niin vähän hän puhui sotaa edeltävistä ajoista. Paljon oli sellaista, mistä hän ei halunnut kertoa, mistä hän ei olisi edes pystynyt kertomaan. Aavistin noiden hetkien ja kokemusten aavemaisen läsnäolon elämäni hetkittäin raapaistessa hänen omaansa. Tuntui kuin isää olisivat riivanneet hänen omat, muille näkymättömät aaveensa. Hän ei voinut puhua niistä minulle sen enempää kuin minä hänelle omistani. Ilmassa roikkuivat raskaina sanomattomat asiat, joista kutoutui vähitellen välillemme vierauden verho.

Isä ei rakastanut minua. Usein hän ei edes sietänyt minua. Hänen ruumiinsa halusi omaani, mutta hänen mielensä näki minussa lähinnä aukon, johon se ei halunnut katsoa. Todellisen rakastettunsa isä löysi vain painajaisistaan.

Ei, ei sinua, Muttchen. Sillä kuinka kumpikaan meistä olisi voinut voittaa kauneudessa shrapnellien vihellyksen ja valorakettien silmäniskut juoksuhautojen yllä?

Mitä isä sitten minusta halusi -- vastapainoa poliittisen elämänsä kaikkivoittavalle liikevoimalle? Myöhemmin, hänen jäätyä halunsa kahlitsemaksi, asetelma kääntyi kuitenkin päälaelleen. Hän alkoi etsiä puolueesta vapautusta himostaan minuun.


Kaikki, mitä isä NSDAP:n kautta tahtoi saavuttaa, oli kosto. Hän ei välittänyt totalitarismista. Rotuhygienian ajatus oli hänelle vastenmielinen. Heti kun selvisi, että puolue voittaisi vaalit, hän kuitenkin liittyi siihen. Sodan aikana sama puolue teloittaisi hänet aatteen vihollisena. Mutta nyt se oli hänelle väline päästä vielä kerran vetämään liipaisimesta jo hävityssä sodassa -- työntämään kalunsa naiseen, jonka sota oli vienyt häneltä. Raiskasiko hän petturivaimonsa puolueen kautta? Vai äitinsä kohdun? Pitikö hän sitä rakkauden osoituksena? Eivätkö sodatkin ole rakkauden motivoimia akteja? Oli miten oli, lopputuloksena isänkin ruudinhajuinen siemenneste hedelmöitti osaltaan rautakohdussa uinuvan epämuodostuneen abortin, siitti siinä kuolleina syntyviä sikiöitä. Vapaaehtoinen sielullinen kastraatio, keskitysleirikamera kuvaamassa lasten räjähtäviä vatsoja; isä oli idealisti -- yhtä hyvin hän olisi voinut painaa aseen omalle ohimolleen.


Vain sinä vaikutit alati onnelliselta, Muttchen. Kadehtien seurasin, kuinka päivä päivältä muistutit enemmän vanhojen muotokuviesi koinsyömää madonnaa. Syysaamuina havahduin lattialautojen narahteluun; unen harson takaa näin sinun istuvan keinutuolissa silittelemässä pingoittuvaa vatsakumpuasi. Keskellä päällemme vyöryvää kaaosta elit omaa pikku akvaarioelämääsi, missä ihannenaiseuden ilmapiiri ympäröi sinua kuin tekopyhyyden sädekehä valetiineytensä lopuilla sinnittelevää neitsyttä.

Mutta raskautesi ei ollut valheellinen. Ei todellakaan. Siitä sain varmistuksen sinä lokakuun päivänä, jolloin odottamatta ilmaannuit keittiöön vatsa litteänä ja kasvot onnea hehkuen, käsivarsillasi nyytti, josta muodostuisi minulle kahden vuoden kummitustarinani tragikoominen ja verrattain lyhyeksi jäävä loppuhuipennus.


Isäni tietämättä jatkoin Sebastianin tapailemista. Tiesin tarvitsevani uuden elämän, ja olin jo päättänyt, että Sebastian saisi toimia sen kätilönä. Hän oli minulle täydellinen seuralainen; asenteeton kuin korttipakka, täynnä koirankorvia ja merkkejä joista pystyin erehtymättä ennustamaan hänen käytöksensä. Saatoin järjestellä hänet mieleni mukaan, pelata hänellä vaikka pasianssia jos mieli teki; laskelmoin hänen hyviä ja huonoja puoliaan, hänen varakkuuttaan ja sukupuutaan; preussilaisen käytännöllisyyteni onnistuin salaamaan jopa itseltäni. Pidin ihailun tavoitteluani ihastuksena, paksunahkaisuuttani vikojen hyväksymisenä. Kaikkein spontaaneimmillanikin minä todellisuudessa vain nyin kokeilevasti säikeitä, joilla olin sitomassa Sebastianin itseeni.

Kuulostaako tutulta, Muttchen?

Kaikki tämä on tosin tietysti silkkaa jälkiviisautta. Tuolloin olin yhtä tietoinen vaikuttimistani kuin kastemato omistaan kaivaessaan itselleen koloa multaan. En ymmärtänyt, miksi olin sisimmässäni niin kylmä. Miksi en tuntenut mitään. Edes sukupuolisen tyydytyksen hetkellä en pystynyt parhaimmillanikaan kuin unohtamaan. Pidin sitä henkilökohtaisena vikana. Lähimmäksi todellista emootiota pääsin jos jokin satutti minua tai minä sitä.

Ehkä olin onnekas, Muttchen. Asioilla, joita kohtaan todella tunnemme jotain, on harvoin merkitystä.

Sebastian kertoi lukeneensa Bronnenin näytelmän Vatermord ja aikovansa sovittaa sen valkokankaalle. Tuohon aikaan, tuossa paikassa ja ilmapiirissä, se ei kuitenkaan onnistuisi. Ainoa keino oli muuttaa Pariisiin -- tai mikä vielä parempaa, meren yli. Nyökkäilin päätäni hänen suunnitelmilleen. Olin tietoinen siitä, ettei niillä ollut juurikaan mahdollisuuksia onnistua. Myöhemmän uramme ajoittainen hengissäsinnittely tuli minulle itse asiassa täytenä yllätyksenä -- saatoin jopa osiltani edistää sen kituvaa loppua. Olin liian välinpitämätön, Sebastian liiaksi idealisti. Julkinen ristiinnaulitseminen palvelisi kuitenkin elämässäni omaa tarkoitustaan. Sen myötä voisin viimein karistaa sinut yltäni, tulla hirviöksi omin avuin, ei vain ansiostasi.

Tuona talvena olin kuitenkin vakaammin otteessasi kuin koskaan. Olin hitaasti muuttumassa sinuksi. Olin saamassa samat asiat, tekemässä samat valinnat. Tavoittelit kauttani ikuista elämää, enkä voinut sille mitään; minuuteni vieno siivenläpsytys vaipui kuulumattomiin sinun kalistellessa teräskantaisilla korkokengilläsi polkujasi sieluni syvyyksiin. Puolittain omasta tahdostani kalpenin läpikuultavaksi puoli-ihmiseksi, pelkäksi irtonahaksi jonka kautta sinä, Muttchen, yhä todellisemmaksi käyvä seuralaiseni, saatoit mielesi mukaan manipuloida elävien maailmaa.


Mitä kuitenkaan oikeastaan tarkoitan puhuessani todellisuudesta? Mielikuva elämäni ulkopuolisesta maailmasta on oikeastaan vain fiktiota, johon haluan liittää tuon epämääräisen sanan 'todellisuus'. En edes voi väittää tietäväni sen olevan olemassa. Sama pätee sinuun, Muttchen. Tuolloin en kuitenkaan osannut pukea sanoiksi tätä tietoisuuttani. Siksi etsin kiinnikkeitä itseni ulkopuolelta. Etsintäni ajoi minut kaduille varmasti kuin köyhyys jazzmuusikot tai venäläiset kirjailijat. Mutta ajan kuluessa palasin noilta vaelluksiltani yhä aiemmin kotiin. Maailma, jota minulle tarjottiin 'objektiiviseksi todellisuudeksi', ei kiinnostanut. Kaikkialla kiertävät puheet sisällissodasta väsyttivät minua. En jaksanut katsella rikottuja ikkunoita, hakaristilippuja ja seinäkirjoituksia. Olisin halunnut edes hetkeksi unohtaa kaikkialla vajuvan vihan ja kurjuuden, henkisen köyhyyden joka imi kaupungin kuivaksi kuin kipinää odottava taula. Mutta ainoa paikka, johon saatoin paeta niitä, oli huoneeni -- ja siellä väijyivät puolestaan omat yksityiset riivaajani.


Yhä useammin löydän itseni ihmettelemästä, miksi edes kirjoitan tätä sirpaleista katsaustani menneisyyteen. Ja miksi juuri sinulle, Muttchen? Miksi olen manannut sinut muistojeni hautakammiosta kuvitteelliseksi lukijakseni? Jotta toimisit meedionani kuolleiden maailmassa ja välittäisit pahoitteluni kaikille aaveille, joita olen koskaan tahtoen tai tahtomattani satuttanut..?

Ehkä pitäisi lopettaa. Mutta en osaa. Olen jo liian pitkällä. Haluan tätä, mutta haluan tämän olevan ohi. Sen jälkeen, Muttchen, sen jälkeen saat minun puolestani painua takaisin helvettiin.


Jossakin vaiheessa huomasin, etten halunnut enää isää. Olin kasvanut hänestä yli. En ollut enää se palmikkopäinen partiotyttö, joka kerran uneksi hänestä tovereidensa kertoessa tarinoita poikaystävistään. Sitä paitsi isä oli muuttumassa joksikin, mikä oli melkein ihminen -- enkä tiennyt, halusinko sen tapahtuvan. Jos isä muuttuisi ihmiseksi, en enää osaisi elää hänen kanssaan. Olin kuvitellut, että suhteemme rokottaisi minut ihmisten maailman tauteja vastaan. Nyt kuitenkin tajusin sen korkeintaan pahentavan asiaa; suhteet vaikuttivat pikemminkin juuri niiltä kasvualustoilta, joilta kaikki ihmisten maailman taudit olivat peräisin.

Tosin olin alkanut epäillä, oliko ihmisiä loppujen lopuksi edes olemassa.

Isälle väliemme viileneminen tuntui tulevan helpotuksena. Kenties hän kärsi moraalisesta krapulasta. Puoluekin saattoi olla mustasukkainen. Isän suhde NSDAP:hen oli lipunut kauan sitten pikkuflirtistä johonkin vakavampaan. Natsit tarvitsivat julkisivukseen komeita upseereja, ja isäni oli enemmän kuin valmis myymään edustavan ulkonäkönsä tilaisuudesta kamppailla vielä kerran sielunsa puolesta.

Hän liittyi puolueeseen käyttääkseen sitä hyväkseen. Lopulta tapahtuikin täysin päinvastoin. Tuntui olevan hänen elämänsä tarina sortua diivojen takinkannattelijaksi.

Toisaalta, eikö myös vapaaehtoinen uhriksi antautuminen ole eräänlaista hyväksikäyttöä?

Kolmas syy suhteemme ennenaikaiseen kuihtumiseen lienee se, että sinä ilmestyit minulle entistä harvemmin.

Jo kesän mittaan alkoi kolminkeskinen elämämme pahasti rakoilla. Isä vietti jatkuvasti enemmän aikaa klubeillaan. Upseeri-iltamien palkatut seuralaiset olivat varmaankin ymmärtäväisempiä kuin minä. Seurassani häneen tuli aivan uudenlaista kovuutta, satunnaisesti suoranaista vihaa. Vastavuoroisesti sinä vaikutit entistäkin utuisammalta. Tavallaan pidin hiuksistasi jotka venyivät ajan kuluessa vilhelmiaaniseksi hevosenhännäksi, nilkkoihin valahtavista helmoistasi, korsetin kuristamasta vyötäröstäsi. Rakastin ihoasi, siitä olisi voinut taitella origameja. Tyttömäisyys teki sinusta vähemmän kauhistuttavan. Lopulta olit nuorempi kuin minä, vuosisatoja nuorempi. Muodottoman lapsen myytti sylissäsi vaelsit huoneesta toiseen kuin kitsch-Guinevere, joka kaihoisasti odotti paperikuningastaan palaavaksi. Hiljakseen haalistuit seurastani. Pitkiä aikoja kului ilman, että esiinnyit lainkaan edessäni. Missä sinä tuolloin vaelsit? Etsitkö vuosien myötä lihastasi irti leijailevia muistoja? Vai vaivuitko vain levolliseen olemattomuuteen?

Epäröiden aloin uskoa, että olit vihdoin jättämässä minut rauhaan.

Kunpa vain lapsestasi olisi voinut sanoa samaa.


Viimeisen kerran näin sinut joulun alla. Tiedän kyllä, että muistat. Kerron silti. Enhän minä tätä sinulle kirjoita, Muttchen, vaan itselleni.

Seisoin ilmoituspylvään juurella. Vain vuosi, pari sitten oli suurin osa sen kylkeen liimatuista julisteista mainostanut kabareita, teattereita, kahviloita. Nyt lähes kaikki huusivat puolueiden nimiä, äänestysnumeroita ja poliittisia iskulauseita. Arbeit, Freiheit und Brot! Leipää ja sirkushuveja.

Oliko muutos tapahtunut vain omassa päässäni? Siinä, että olin nuorisojärjestöistä erkaannuttuani tullut vähitellen ymmärtämään oman aatteellisen irrallisuuteni maailmassa, jossa lähes kaikki oli poliittisesti värittynyttä?

En silti osannut välittää. Puolisotilaallisten paraatien ja kostopuheiden ja päivittäisten veritekojen keskellä leijuin oudon koskemattomana. Elämäni merkillisillä ongelmilla ei tuntunut olevan mitään tekemistä ihmisten maailman kanssa. Jonkinlainen logiikka kai minuun vaikutti edelleen, mutta ajatusteni ja tekojeni johdonpäät eivät sopineet mihinkään; en puhunut kieltä, jota kukaan olisi ymmärtänyt. Minua eivät koskettaneet kiintymys, lisääntymisen tarve, kunnianhimo tai uskonto. Kun katsoin vieraisiin ikkunoihin, joissa nyt paloivat kynttilät Johtajan muotokuvien ympärillä -- pienet, yksityiset totalitarismin uhrialttarit -- tunsin kurkistelevani minulle täysin vieraalla tavalla toimivaan ja vieraista lähteistä käyttövoimansa ja tavoitteensa ammentavaan maailmankaikkeuteen.

Vuosien kuluessa tuo tunne ei ole kadonnut mihinkään, Muttchen. Olen vain oppinut elämään sen kanssa. Tuolloin en kuitenkaan uskonut sen vielä olevan mahdollista; uskoin olevani ainoa kaltaiseni. Tavallaan kai olenkin. Mutta nyt tiedän, etten ole erillisyydessäni yksin.

Havahduin siihen, että pylvään kylkeen nojautui nainen. Kääntyessäni katsomaan tiesin jo, kuka hän oli.

Poissa olivat korsetti ja teinitytön setelinsileä hipiä. Ylläsi oli turkisreunuksinen takki, muhvi ja meikki ja maalatuille kulmille vedetty kellohattu; hansikkaaseen verhotussa kädessäsi pitelit imuketta, johon oli työnnetty 'brasilialainen' savuke. Samalta olit näyttänyt kymmenen vuotta sitten, laman pohjavuosina. Vaatteesi oli muodistettu sodanaikaisista, savuke kääräisty nikotiiniliuoksessa kyllästetystä kaalinlehdestä. Milloinkaan et kuitenkaan ollut näyttänyt ylväämmältä. Milloinkaan en ollut ihaillut sinua enemmän. Olinko koskaan kuullut sinun valittavan? En en edes elettyämme viisi päivää pelkällä kahvilla ja kananmunilla. Kuinka olisin voinut olla palvomatta yli-inhimillistä irrallisuuttasi?

Niin sinun tapaistasi, Muttchen, kuinka imaisit savukettasi, siristit silmiäsi ja katsahdit minua päästä jalkoihin. Kuin porvarisrouvaa mulkoileva katunainen. Tai Billie Holiday rappionsa päivinä. Mikään ei tee ihmistä tietoisemmaksi arvostaan kuin täydellinen alennustila. Lamaantuneena odotin kommenttiasi. Ilmettä. Hymähdystä. Mitä tahansa. Koskettakaa minua. Lyökää. Rakastakaa. Mutta älkää jättäkö minua yksin.

Hitaasti horjahdit korkokengillesi ja käännyit pois. Huolella säilötyt saumasukat vilahtivat helman alta, kun kävelit kohti kuvitteellista Hispano Suizaa ja Hollywoodia. Olisin tahtonut juosta perääsi, ryhtyä matkakumppaniksesi aaveiden valtakuntaan. En kuitenkaan tehnyt niin, ja hetken kuluttua tihentyvä lumisade pyyhki sinut viimeisen kerran silmistäni.


Pian marraskuun vaalien jälkeen heräsin sängyn alta kuuluvaan outoon rapinaan. Rottiako? mietin unisesti ja ojensin käteni yölamppua kohti -- vain havahtuakseni siihen, että jokin tarrautui ranteeseeni.

Kirkaisten säntäsin vuoteesta. Hirviö jokelsi heittässäni sen seinään; lattianrajasta se mulkaisi minua verestävillä silmillään ja ryömi vikkelästi takaisin sängyn alle. Saadessani lampun päälle se oli kadonnut.

Hetken kuluttua isä ilmaantui ovelle aamutakissa, hiukset sekaisina. Pystyessäni taas hengittämään selitin nähneeni pahaa unta. Hän ravisti päätään ja astui sisään peitelläkseen minut vuoteeseen kuin edellisyön märän unen.

Seuraavien parin kuukauden kuluessa näin 'pahaa unta' usein. Joulun jälkeen isä sanoi tarvitsevansa öisen leponsa. Tuossa vaiheessa olin jo liiaksi flegmatisoitunut edes vastustellakseni, kun minut lähetettiin rikkinäiseksi osoittautuneen lelun tavoin takaisin Grünewaldiin.


Oli kai odotettavissa, että hylkäisit lopulta lapsesi, Muttchen. En ollut kertaakaan nähnyt sinun imettävän sitä. (Toisaalta, olitko koskaan ruokkinut minuakaan muulla kuin karamelleilla ja kädenheilautuksilla?) Olit tyytynyt leikkimään kiiltokuvaäitiä joka lastaan tuuditellen liitelee viktoriaanisessa lintuhäkissään. Avuttomuutesi oli niin vaikuttavaa, että ihmettelin kuinka olit koskaan saanut pidettyä hengissä edes minua.

Varsin pian tunnuitkin kyllästyneen osaasi. Vai oliko se alun alkaen ollutkin tarkoituksesi? Ehkä et vain viikkoon, pariin saanut napanuoraa katkaistua.

Lopulta kuitenkin jätit lapsesi nukkumaan kampauspöydälleni. Se oli kai mielestäsi sovelias kehto kolmiviikkoiselle.

Huoneeseen astuttuani huomasin heti pullean lahjakäärön. Vilkaisin ympärilleni, mutta kun en nähnyt sinua, kiinnitin katseeni takaisin kapaloituun lapseen. Lumouksen vallassa tuijotin sen pieniä käsiä, valkeita kuin jonkin öisen köynnöskasvin pulleat varret. Olennon pää näytti ruttuiselta kuin vanhan mummon. Se kukersi ääneti unissaan. Näin sen suun olevan täynnä piikikkäitä haikalan hampaita. Mieleeni tuli kapaloon kääritty paksu lihansyöjätoukka.

Varovasti tartuin lapseen ja nostin sen syliini.

Olennon silmät avautuivat. Näin, että ne olivat täynnä vitivalkoista visvaa. Havaitessaan minut lapsi alkoi liikehtiä vimmaisesti -- koukkuun pujotettu mato olisi voinut vääntelehtiä samoin, ihmislapsi tuskin. Pienet kädet viuhtoivat murhanhimoisesti kohti kasvojani. Ehkä lapsi vaistosi inhimillisyyteni ja puolustautui vaistomaisesti elävyyteni uhkaa vastaan. Kun en kuitenkaan suostunut pelkäämään sitä, se vähitellen rauhoittui ja tyytyi irvistelemään pahansuovasti.

Nyt me olemme molemmat yksin, kuiskasin. Me olemme kumpikin vaihdokkaita, sinä elävien maailmassa, minä ihmisten. Ehkä voimme jotenkin auttaa toisiamme?

Lapsi kihersi tyytyväisesti sanoilleni.


En siis jäänyt täysin yksin. Olin menettänyt sinut, Muttchen, mutta saanut itselleni sisaren. Jostakin syystä olen aina jälkeenpäin ajatellut lasta feminiininä. Tosiasiassa sen anatomia oli kuitenkin niin omituinen, että se olisi voinut yhtä hyvin olla sukupuoleltaan ulkoavaruuden kaksineuvoinen mutantti.

Öisin saatoin herätä siihen, että hirviö oli ryömimässä esiin makuuhuoneen kaapista. Hitaasti mutta varmasti se työnsi oven auki ja lyllersi tiensä kohti pimeää vuodetta. Tiesin, etten voinut paeta sitä. Vuoteeni nurkkaan käpertyneenä seurasin, kuinka se kaivautui peiton alle ja eteni kohti varpaitani. Kun suljin silmäni, se katosi. Tai sitten ei. Joskus tunsin sen pureutuvan sääreeni ja havahduin vasta kipuun.

Aina ei hirviö kuitenkaan ollut yhtä vihamielinen. Kerran heräsin aamun harmaudessa siihen, että se nukkui vierelläni täysin levollisesti, vihreä räkätippa poskella ja taikinamaiset kasvot tyyninä kuin lassahtanut kalmankalpea kohokas. Puuttuva linkki ihmisen ja kastemadon väliltä, ajattelin, enkä täysin vailla kiintymystä.

Siinä missä sinä olit tyytynyt sekoittamaan pääni, sisaressani ilmeni jo ensimmäisenä elinkuukautenaan vahva kyky ja halu pistää hajalle myös elinympäristöni. Otus kaatoi lattialle pulloittain hiusöljyä, kasvovettä ja unilääkettä. Se heitteli ylleni harjoja ja ruoantähteitä. Vaatteisiini se repi reikiä ja puri risoiksi kenkieni kärjet. Se ryömi huomaamatta jalkojeni eteen, niin että lensin täysin odottamatta ja joskus varsin kiusallisissa tilanteissa rähmälleni. Otin tavakseni vilkuilla ovien ja sohvien taakse ja lukita tavarani käytön jälkeen kaappeihin. Mamselli ja taloudenhoitajatar vilkuilivat minua oudosti kuvitellessaan, etten huomannut. Isänikin -- sen perusteella mitä häntä nyt enää näin -- epäili minua varmaan hieman tärähtäneeksi.

Oli lapsi luonani tai ei, se varasti itselleen niin suuren osan huomiostani, että aloin vähitellen pitää sitä omanani. Olin osasyyllinen sen epäonnekkaaseen olemassaoloon, vaikka sitten tahtomattanikin. Koska et halunnut petomaista lastasi, Muttchen, lankesi minun vastuulleni pitää siitä huolta. Ja kun vihdoin tajusin, etten voinut elää sen kanssa, oli minun tehtäväni päästä siitä eroon.


Oliko väärin haluta tuhota hirviösisareni? Tavallaanhan olimme identtiset kaksoset -- hirviö näytti samalta ulkoa kuin minä sisältä. Olisiko minun pitänyt tuntea syyllisyyttä? Oliko sisareni syytä, ettei sitä voinut jättää henkiin? Syyntakeettomuutensa kauttahan kaikki lapset ovat sisaruksia. Laatikot kasvavat heidän ympärilleen vasta siinä vaiheessa, kun he tajuavat voivansa koskettaa asioita ja tulla kosketetuiksi. Kukaan ei voi olla suojautumatta sellaiselta kammottavalta todellisuudelta.

Ei kukaan. Paitsi ne, jotka eivät koskaan opi näkemään laatikoita.

Kuten sisareni.

Autuaita ovat yksinkertaiset. Tuhoamalla hirviölapsen minä oikeastaan vain säästin sen varttumiselta aikuiseksi maailmassa, jossa varpaiden luvaton pureskeleminen ja muu edesvastuuton ihmisille kummittelu (kuten heidän rakastamisensa) käsitetään vapaudenriistolla rangaistavaksi rikokseksi.


Olin siis päättänyt päästä aavelapsesta eroon. Hyvä. Nyt täytyisi vain keksiä, miten.

Vauvan ryömiessä portaikosta yritin iskeä sitä veitsellä. Hetken kuluttua huomasin hakkaavani kapaloiden ja pullean vauvanlihan sijasta persialaismattoa. Kun kylpiessäni huomasin otuksen kiikkuvan kuumavesitangolla, otin sitä kiinni niskasta ja upotin huitovana veden alle; vasta asteittain tajusin yrittäväni hukuttaa omaa pyyheliinaani. Heitin lapsen alas portailta, parvekkeelta ja yläkerran ikkunasta. Paiskasin sen kiehuvaan pyykkiveteen ja yritin myrkyttää pakkojuottamalla sille pullollisen laudanumia. Mikään ei auttanut. Epätoivoisimmillani koetin jopa hakata otuksen pään murskaksi piha-altaan kiviseen reunaan. Se vain kikatti ilahtuneesti. Tuntui kuin olisin leikkinyt rikkoutumattomalla kumipallolla.


Kolmaskymmenes tammikuuta vanhuudenhöperö presidentti teki kansallissosialistien pikku Johtajasta valtakunnankanslerin. Maailma tuntui olevan täynnä ruskeapaitojen voitonvimmaa. Tapauksen kunniaksi järjestettiin valtaisa paraati, jonka kaltaista kaupunki ei vielä koskaan ollut nähnyt. Pidettyään niin kauan puolensa natsismia vastaan se joutui vihdoin polvistumaan ja tekemään huorantyönsä. Tiesin isänkin pukeneen ylleen asepuvun ja hakaristin ja ilmaantuneen Brandenburgin portille suorittamaan velvollisuutensa. Itse istuin huvilan pimeydessä ja naksuttelin radion taajuuksia. Kanavat suolsivat pelkkää selostusta juhlakulkueesta.

Tiergartenista SA-miesten massa suomi Parizerplatzia ja eteni siitä Unter den Lindeniä pitkin Wilhelmstrasselle, missä tuore valtakunnankansleri liikuttui aivan kyyneliin -- jokaiselle marssijalle oli näet onnistuttu muutaman tunnin kuluessa hankkimaan palava soihtu. Radio rätisi tuskaisesti yrittäessään välittää minulle maailmanlopun tunnelmaa: rumpujen räminää ja sotilassoittokuntien jyskytystä, tuhansien jalkojen iskuja tiehen, tuhansista kurkuista karkailevaa Horst Wesseliä. Melu muistutti oudosti mielikuvaani asemasodan äänistä: konekiväärien rätinästä, rumputulesta, miesten ja hevosten kuolonhuudoista. Tuntui, että aikansa tuota kaaosta kuunneltuaan ei voisi enää koskaan löytää mistään todella hiljaista paikkaa. Ja vaikka löytäisikin, hiljaisuudessa olisi aina jotakin surullista.

Suljin radion ja tuijotin aikani ulkona hämärtyvään yöhön. Idän ja pohjoisen suunnassa hehkui mäntyjen yllä punainen kajo. Kaupungin valot. Kuvittelin näkeväni heijastuksen taivaan pohjassa, valomadon joka poltti pilviinkin reikiä edetessään.

Katujen halki virtaa tulijoki, kuvasi eräs selostaja näkyä. Kaupunki on leimahtanut liekkeihin.

Tulijoki.

Tuli.

Elämäni tuntui vihdoin putoavan takaisin uomiinsa. Tiesin miten vapautuisin riivaajastani.


Tuon päivän jälkeen kaupunki alkoi vähitellen luhistua elottomuuteen. Jään valtaamat rakennukset laihtuivat jonkinlaisiksi arkkitehtuurin anatomiantauluiksi; niiden välissä kalpeat ihmiseläimet kulkivat pahaenteinen hehku kuopissa, joissa heillä olisi pitänyt olla silmät.

Vain lapset ja natsit vaikuttivat immuuneilta. Natsit päämääränsä vuoksi, lapset ohikiitävässä ajattomuudessaan; nälkäkurkinakin he jaksoivat juosta ja leikkiä, heitellä lumipalloja ja luistella jäätyneillä kaduilla. Olitko sinäkin kerran yksi heistä, Muttchen? Olinko minä? Olinko katsellut lapsen silmin mainosvaloja öisen Spreen yllä, keväistä Kurfürstendammia, Tiergartenia aamu-usvassa? Tyhjentänyt parin pfenningin pussillista kakunmuruja puiston penkillä?

Tuota kaupunkia ei enää ole, Muttchen. Kaksi kolmannesta lapsuudestani pommitettiin sodassa keskiajalle. Ei ole enää Potsdamer Platzia eikä hotelli Adlonia, Café Kranzleria eikä Wintergartenin varieteeta; nurkat ja piilot ja leikkipaikat on pyyhkäisty maan tasalle. Melkein pahempaa oli kuitenkin tuolloinen täysi välinpitämättömyyteni. Kuin jokin kymmenen vuotta aikaani edellä oleva Trümmerfrau vaelsin kuvitteellisten raunioiden halki ja etsin sitä yhtä sopivan muotoista kiveä, jolla voisin tukkia aaveilta kulkutien elämääni. Ja sylissäni kannoin paisetta, jonka ei saisi koskaan antaa kasvaa aikuiseksi. Ikään kuin tuo lapsi olisi ollut kaikki se oma irrationaalisuuteni ja petomaisuuteni, josta halusin päästä eroon. Tai sitten omatuntoni. Mutta kaikki tämä on vain sanoja. Kirjoitan paperille asioita, ja heti huomaan luulevani niitä tosiksi. Ehkä sama pätee myös elämäni aaveisiin, ja itseeni -- yritän tiivistää ihmisen muotoon asioita, joita ei voi todellisuudessa kahlita, joita ei voi todellisuudessa edes täysin nähdä.


Ehkä vielä jotakin isästä. Jokin aika paraatin jälkeen hän ilmoitti minulle aikeistaan mennä kihloihin. En edes muista naisen nimeä -- joku poliitikon sihteeri, vaaleakiharainen, rusoposkinen arjalaisolento naisjärjestön univormussa (naisparka ei kai koskaan saanut tietää olevansa pelkkä kihlasormus, isäni ja puolueen välisen sopimusavioliiton sinetti). Uutinen ei minua hätkähdyttänyt; lähinnä tavan vuoksi koetun mustasukkaisuuden jälkeen pureskelin tosiasiaa ja nielaisin kuuliaisesti. Tuntui, että jos isä olisi lyönyt minua, olisin saanut mustelmankin vain velvollisuudentunnosta.

Lähdettyäni maasta en kuullut isästä mitään yli kymmeneen vuoteen. Vasta sodan jälkeen posti toi minulle ruskean kirjekuoren. Haudalla olen vieraillut kerran. Se on yksi monista ja näyttää pieneltä lehmuksen varjossa. Joko isä oli kutistunut natsivuosinaan, tai sitten polku on laitettu tilanpuutteesta kulkemaan osin hautojen yllä. Laskin tuomani kukat yksinkertaiselle kivilaatalle ja lähdin. Tuntui kuin olisin käynyt omalla haudallani.


Tämä on viimeinen kerta kuin kirjoitan, Muttchen. Lupaan olla juuttumatta epäoleellisuuksiin. En ole hyvä siinä, mutta yritän.

Oli kulunut neljä viikkoa suuresta juhlakulkueesta, kun istuin S-Bahnissa matkalla kaupunkiin. Sylissäni kiemurteli kauttaaltaan villaiseen huiviin ja isän nahkavyöhön pakkopaidoitettu hirviölapsi, jonka sinnikkäitä vastalauseita vaimensin sitä tuon tuosta hetkisen kuristamalla.

Kaikki edellä kertomani antaa ehkä ymmärtää, että olisin toiminut jotenkin järjellisesti ja vaikuttimistani tietoisena. Näin ei kuitenkaan ollut asian laita. Jatkuva valmiuteni oli jo kääntynyt itseään syöväksi voimaksi. Ilman selkeää kohdetta vihamielisyyteni olisi varmasti johtanut itsetuhoisuuteen.

En muistuttanut sinua enää, Muttchen, mikä oli helpotus. Kun katsoin itseäni vaunun hämärtyvästä ikkunasta, näin kalmankalpean, laihan ihmisenkuvatuksen, jonka villisti tuijottavaa katsetta jopa tohtori Caligari olisi kadehtinut. Tahallani hyssyttelin lasta sylissäni ja hymyilin ihmisten tuijottaessa minua. Pian minuun lakattiinkin kiinnittämästä huomiota; vaikutin harvinaisen hyväluontoiselta ja pitkästyttävältä hullulta. Melkein nauroin tajutessani, että minun luultiin hoivaamisen halusta luoneen itselleni kuvitelman nyyttiin kääritystä lapsesta.

Jäin pois Friedrichstrassen asemalla. Kaupunki ympärilläni makasi jääkuorensa alla kuin uninen, musta, tarkkaileva eläin. Oli viiltävän kylmä maanantai. Moni asukas vietti kai lamasta ja puolittaisesta sotatilasta huolimatta aivan rauhallista iltahetkeä -- kuten nyt uusi valtakunnankansleri, joka oli visiitillä puolueensa propagandistin luona. Jälkeenpäin olen kuullut heidän aterioineen, kuunnelleen levyjä ja kertoneen kaskuja. 'Onkos herra Johtaja kuullut tätä?..' 'Hauska juttu, tohtori hyvä, peräti hauska. Mutta antakaapas kun kerron...' (Kumma miten pieniin asioihin ihmisen -- kenen tahansa ihmisen -- elämä loppujen lopuksi kiinnittyy. Myöhemmin Eva Braun valitti samaisesta Johtajasta, että muuten hyvä mies, mutta liiaksi kiinni työssään ja kylmä rakastaja.)

Mutta taisin luvata sinulle jättäväni jaarittelut sikseen.

Täysin tietämättömänä vaelsin kiireiseltä juna-asemalta kohti alastonta Unter den Lindeniä. Nyytti sylissäni oli vaihteeksi yllättävän hiljainen.

Olin kuljeskellut lapsesi kanssa kaupungilla aiemminkin. Etenkin iltaisin huvila suorastaan sylkäisi minut sisältään keskustaan. Useammin kuin kerran olin vaeltanut samaa reittiä nälkäisenä ja kylmettyneenä, kävellyt ruumista ja sielua lämmittääkseni kunnes talviaamu vihdoin hääsi minut ensimmäiseen aamujunaan. En tiennyt mitä etsin, enkä löytänyt sitä. Lähinnä harhailin kuten nytkin, toivoen jotakin tapahtuvaksi.

Olisi voinut tapahtua liikaakin. Kerran oli vanha pummi siepannut nyytin sylistäni. Äijäparka kai luuli, että siinä oli jotakin arvokasta; annoin hänen mennä, ja seuraavana aamuna hirviövauva jokelteli tyytyväisenä huoneessani ja napsutteli petomaisesti hampaitaan kuin olisi juuri nauttinut aivan erityisen makoisan herkkupalan. Minun pitäisi kai olla onnellinen siitä, ettei tapahtunut mitään vakavampaa. Noilla kaduilla piestiin ja raiskattiin ja murhattiin; ruumiita kalastettiin Landswehrin kanavasta päivittäin. Ehkä hirviösisareni suojeli minua, ainoaa ystäväänsä. Ehkei se tahtonut minun vahingoittuvan ja loi siksi ylleni osan omasta näkymättömyydestään.

Tai ehkä kuukausia yhtä kyytiä käyttämäni vaatteet olivat vain jo niin kauhtuneet, katseeni niin pälyilevä ja kulkuni niin kumara, että laitapuolen kulkijat kuvittelivat minua joukkoonsa kuuluvaksi.

Muistan hetken, jolloin ylitin Kranzler Ecken. Muttchen, muistatko vielä tuon risteyksen ennen sotaa? Miten se ei maanantai-iltanakaan ollut kuollut? Yhdellä puolella loistivat Café Kranzlerin, toisella Café Bauerin valot, niiden yllä seinillä mainoskyltit ja ikkunat joille autojen valot loivat kaihisen katseensa. Katukaupustelijat yrittivät myydä ohikulkijoille postikortteja ja kukkia ja vanhoja tavaroitaan. Nyt risteyksessä seisoi joukko ruskeapaitoja, jotka opettivat harmittoman näköiselle juutalaispapalle Horst Wesselin sanoja. Die Fahne Hoch! Die Reihe dicht geschlossen! SA marschiert mit ruhig festem Schritt. (Samoihin aikoihin, ei kovinkaan kaukana, toinen SA-joukkio perääntyi maanalaista käytävää pitkin käytyään juuri valelemassa erään varsin tunnetun rakennuksen petrolilla ja syttyvillä kemikaaleilla.) Mutta nuo asiat olivat vain satunnaisia ulkomaailman välähdyksiä mieleni harmaassa kudoksessa. Kaikki tapahtui kuin harson alla, suljetussa mutta rajattomassa tilassa, jossa kengänkantojeni kopahdukset katua vasten olivat paljon todellisempia kuin ohikulkijoiden kasvot tai heidän ohuet, tuntemattomat äänensä.

Jatkoinko pitkin Friedrichstrassea, vai käännyinkö kohti Alexanderplatzia? Taisin kävellä suoraan Leiptzigerstrasselle. Kyllä, vain parinsadan metrin ja kolmenkymmenen vuoden päähän Checkpoint Charliesta. Lapsi sylissäni oli edelleen oudon hiljainen ja niin liikkumaton, että hetkeksi hätäännyin. Olin varma, että se oli jättänyt minut. Kun kohotin kankaan reunaa, näin kuitenkin ettei hirviö ollut mennyt mihinkään; se vain nukkui tyynesti kapaloissaan. Visvankellervien silmien ja terävähampaisen suun ollessa kiinni se näytti miltei oikealta lapselta.

Sitten sen toisesta sieraimesta alkoi tunkeutua esiin jotain. Se ei ollut räkää, kuten ensin luulin, vaan valkoinen toukka. Lapsihan oli kuollut! Pidin sylissäni mätänevää ruumista! Olisin heittänyt otuksen sylistäni, ellei se olisi alkanut kikattaa. Tajusin hirviön vain leikkineen kuollutta. Ehkä se oli yrittänyt ainoalla tuntemallaan tavalla ilahduttaa minua.

Olin entistä varmempi siitä, että tekisin palveluksen niin itselleni kuin lapsellekin hankkiutumalla siitä eroon.

Huomasin, että kadunkulmassa savukettaan sytyttelevä mies alkoi tuijottaa minua merkitsevästi. Oli parempi jatkaa matkaa. (Jonkin matkan päässä eräs hollantilainen vasemmistoanarkisti oli myös sytyttämässä jotain, mutta se ei ollut savuke.)

Ostoskadun kaupat olivat sulkeneet ovensa; vain mainosvalot elivät Leiptzigerstrassella, jota pitkin huonosti omaan vartaloonsa istuvat virkamiehet talsivat tai pyöräilivät kotiin. Tunsin läsnäolosi niin vahvasti, Muttchen, että melkein odotin sinun ilmestyvän vierelleni. Tämänkin kadun olit ripotellut muistoillasi, ja nyt ne lojuivat näyteikkunoiden edessä ja kylttien alla kuin käytetyt käärepaperit. Olisin ilahtunut jopa sinun näkemisestäsi. Olin niin tyhjä, että tunsin valonsäteiden kumisevan päässäni vasten onttoa takaraivoa.

Jälleen tunsin olevani kotona. Kävelin omissa huoneissani, omien ikkunoideni alla. Rumuuteni ja pahuuteni ja likaisuuteni kuului näille kaduille, tänne missä ketään ei tarvinnut surra tai koskettaa. Täällä saatoin olla näkymätön. Täällä saatoin olla olemassa omana itsenäni.

Muttchen, mikä minussa on vialla? Eläessäsi tunnuit osaavan sitoa minusta ihmisen näköisen. Miten pystyisin itse tekemään sen?

Sinun syytäsi, etten syntynyt elinkelpoisena.

Sinun syytäsi, että olen kyvytön rakastamaan.

Sinä ja sinun miehesi. Ja sinun naurusi. Jos edes kerran olisit hymyillyt. Ehkä olisin oppinut suremaan. Vai puolustaako sinua syyn ja seurauksen loppumaton ketju? Kuka satutti sinua ollessasi lapsi? Kai joku oli lyönyt häntäkin. Viiltänyt voimattomassa vihassaan, koska ei muuta osannut.

Olinko kovin paha lapsi, Muttchen, kun et edes säälistä voinut pakottaa itseäsi hymyilemään minulle?

Mutta nyt harhailen taas ajatuksistani.

Pohjoisenpuoleisten kattojen yllä taivas hehkui punertavana, kuin aurinko olisi ollut nousemassa väärästä suunnasta, väärään aikaan.

Jokin palaa, kuuli ihmisten sanovan.

Reichstag on liekeissä. Valtiopäivätalo, jossa isänikin oli istunut.

Puristin lasta sylissäni ja aloin juosta. Ohi huutoon avautuneiden ikkunoiden ja mustien puiden. Omiin ajatuksiinsa sulkeutuneiden ihmisten.

Juoksin yli Leiptziger Platzin ja Potsdamer Platzin. Yli Erberstrassen alla kulkevien maanalaisten. Tiesin, että saattaisin selviytyä, mutta vain jos juoksisin tarpeeksi nopeasti. Nopeasti kuin se pieni lettipäinen tyttö, joka aina voitti kaikki kilpailut, koska kuvitteli juoksevansa pakoon itseään.

Hyvä, Anna, vielä hieman nopeammin! Vielä hieman, etkä enää koskaan ole pieni/peloissasi/yksin.

Ohi vielä pystyssä seisovien raunioiden.

Ohi rakentamattoman bunkkerin, jossa tuhatvuotinen valtakunta päättyisi.

Pitkin muuria, joka oli vain näkymättömän ohut varjo tulevaisuudessa.

Ohi Brandenburgin portin joka ei tiennyt mitään neuvostosotilaista tai punalipusta, joka kerran pystytettäisiin sen huipulle.

Läpi lapsuuden joka vielä kerran jaksoi nousta pintaan haukkomaan henkeään.

Mutti, minulla on siivet!

Muttchen, minä lennän!

Jo kaukaa näin mustan savupatsaan. Näkyviin pyöristyi Reichstagin liekkienpuhkoma kupoli ja tulen juhlallisesti valaisema julkisivu. Ihmiset seisoskelivat kadulla polkupyörineen ja hattuineen näkyä tuijottamassa. Taivas hehkui punertavana. Tuntui kuin aurinko olisi juuri laskenut keskelle jääkylmää kaupunkia.

Rakennuksen edusta oli väenpaljoudesta tukossa. Vaivalloisesti tönin tieni Allerhandien ja päänpudistusten läpi. Yllä valtiopäivätalon ikkunat loistivat keltaisina kuin risaiset neonhampaat. Kommunistinen vallankumous, kirkui hysteerinen ruskeapaita ihmisten päiden yllä. Joko uskotte, että tämä maa on saatava vihdoin järjestykseen...

Portaita alas laskeutuvat SA-miehet kantoivat mukanaan paksuja mattokääröjä. He kantoivat turvaan valtiopäivätalon gobeliineja. Vilkaisin oikealle ja vasemmalle. Vallitsi ainakin puolittainen kaaos. Ehkä se suojelisi minua. Ehkei näkymättömyyteni verho ollut vielä täysin väistynyt. Jos liikkuisin tarpeeksi nopeasti, minua ei välttämättä heti huomattaisi...

Irtosin väkijoukosta ja juoksin ylös portaita toisella kädelläni lasta, toisella hameenhelmojani pidellen. Palava julkisivu tuntui kaatuvan ylleni. Kuin olisin juossut sisään räjähdykseen. Tai taisteluun. Kukaan ei yrittänyt estää minua vielä silloinkaan, kun astuin pylväiden hammasristikon alta tulen valtaamaan rakennukseen.

Sisällä iskivät hirveä kuumuus ja savu vasten kasvojani. Tila ympärilläni oli valtava, mutta hehkuva ilma painoi minua kasaan kuin tulinen koura. Muistan parrujen natinan, kipinäsuihkut jotka polttivat vaatteisiini pienenpieniä reikiä. Muistan lapsen kitinän. Huudon 'hirttäkää se sika'. Tummat varjot, jotka olivat kai ihmisiä, liukuivat ilman väreilyn takana.

Juoksin. Kompastelin liukkaalla lattialla. En huomannut portaita ennen kuin olin jo horjahtanut ensimmäiselle askelmalle. Kiipesin ylemmäs, ja paine ja kuumuus kasvoivat. Yllättäen iskivät liekit jostakin minua kohti. Tasapainoni menettäneenä putosin polvilleni. Oli jo melkein liian kuuma voidakseni liikkua. Mutta minun oli saatettava loppuun se, miksi olin tullut.

Jo ilmassa lapsi näytti purkautuvan kappaleiksi, ikään kuin sitä koossa pitävät muistot olisivat irronneet kiinnikkeistään ja hajonneet langoiksi tulen nostattamaan ilmavirtaan. Sitten se katosi liekkeihin. Tuntiessani lapsen kirkuvan mielessäni melkein juoksin sen perään tuleen.

Myöhäistä. Se oli kuollut.

Yskien vaivuin portaille.

Koetin kai ryömiä vielä alas portaita, mutta en jaksanut. Osa minusta oli jo hyväksynyt sen vaihtoehdon, että menehtyisin. En nähnyt enää mitään. Savu peitti kaiken, mikä ei ollut vielä tulessa.

Yritin hengittää, mutta ilmaa ei ollut. Saatoin vain koettaa olla vetämättä savua henkeeni.

Jostakin syystä mielessäni pyöri laulu, jota lapset olivat veisanneet jätti-inflaation aikaan, vuosikymmentä aiemmin. 'Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi miljoonaa / Äiti on mennyt ostamaan herneitä / naula maksaa miljoonaa kymmenentuhatta / ilman pekonia hyppää pois!'

Äiti on mennyt ostamaan kokaiinia / viiva maksaa yhden varvin / sen antaa Anna, hyppää pois.

Äiti hymyili minulle pahaenteisen miellyttävästi. Anna, tule tervehtimään ystävääni Franzia. Franz on oikein mukava setä. Olethan oikein kiltti Franz-sedälle?

Niiasin. Äiti nosti kahvikupin ja joi. Franz tarjosi minulle suklaata. Huone oli täynnä valoa, valo tuoksui syksylle, havunneulasille, riitteenpuremalle ruoholle. Minulla oli ylläni uusi mekko ja huomenna menisin kouluun.

Mutti, minua pelottaa.

Tee kuten käsketään.

Mutti, en halua.

Tottakai rakastan sinua.

Mutti, se sattuu.

Et kai halua tehdä äitiäsi surulliseksi?


Muttchen, minä haluaisin niin kovasti vihata sinua. Ehkä minä sitten tulisin terveeksi.

En piittaa sinun ongelmistasi. En tarvitse sinun hyväksyntääsi. En ole sinulle mitään velkaa.

Kun vain antaisit takaisin minun tunteeni. Että voisin vihata sinua.

Edes hetken.


Joku ravisteli minua hartioista, ei mitenkään varovaisesti.

Suussani maistui savulta ja noelta. Pääni oli räjähtämäisillään, kasvoja pistelivät pienenpienet palohaavat, kuin haulien jäljet. Kaikki sattui. Hengittäminen eritoten. Hetken toivoin, että olisin sittenkin kuollut.

Ylleni oli kumartunut valtava, kamelinkarvatakkiin ja potsdamer-hattuun pukeutunut mies. Hänen suunsa liikkui. Vasta vähitellen tajusin hänen huutavan. Hetken kuluttua aloin kuullakin jotain.

--etko? Terroristi! Jutsku! Oletko kommunisti? Siionisti? Hirteen vaan kaikki saatanan siat!

Kommunisti. Jutsku. Jopa savun polttamat aivoni tajusivat, mitä nuo sanat voisivat tehdä minulle. Ehkä en sittenkään halunnut kuolla, en ainakaan sillä tavoin. Yritin rykiä vastauksen kidutetuista keuhkoistani. Se ei kuitenkaan ottanut onnistuakseen. Jokainen liikahdus halkaisi huuliini kanjoninsyvyisiä halkeamia. Ilmasta tuntui tulleen tervaa, joka ei suostunut muotoutumaan sanoiksi.

Mies huomasi minun yrittävän puhua ja taivutti päänsä kasvojeni tuntumaan. Mitä sanoin?

Sieg Heil, sain lopulta kähähdettyä kurkustani.


Mitä noina kolmena vuonna todella tapahtui? Olen tarjonnut vain oman tulkintani asioiden kulusta. Varma en edes siitä voi olla; ihmisen ymmärrys on rakennettu näkemään vain minkä se haluaa nähdä. Unohdettujen asioiden jo maaduttua menneisyyden puunrankoihin voi liimata lehtien tilalle mitä tahansa. Muistojensa tutkija ei pysty erottamaan karamellipaperia kukasta, muovinsuikaletta lehdestä. Ja miksi pitäisikään? Jätteet ovat usein paljon värikkäämpiä kuin luonnon omat tuotokset. Ilman roskalaatikkomenneisyyttämme me tuntuisimme kaikki niin kovin paljon harmaammilta.


Kymmenes toukokuuta 1933 Berliinissä satoi. Lähdimme kaupungista iltajunalla. Matkalla Zoologischer Gartenin asemalle näin auton ikkunasta Opernplatzin suunnalla märässä hämärässä väkijoukon ja tulen loimotusta yliopiston ja oopperatalon julkisivuilla. Paloiko Berliini jälleen? Mielessäni välähtivät kuumuus, savun katku, loukkuun jäämisen kauhu; sitten kuski käänsi Volvon sivukadulle välttääkseen juuttumisen ihmispaljouteen. Sebastian kysyi asiasta, ja paksu Berliner murahti ja nykäisi päätään. Polttivat roskakirjallisuutta. Hänenkin poikansa oli tyhjentänyt hyllystä Thomas Mannit ja Erich Maria Remarquet, pornografian ja pasifismin, suhteellisuusteorian ja psykoanalyysin. Ja hyvä niin. Kansallissosialistit sentään tiesivät, miten pistää asiat mallilleen.

Kirjat ovat vain paperille vangittuja sanoja, ajattelin. Kun paperin polttaa, sanat lehahtavat jälleen vapauteen.

Berliini paloi. Liekit olivat syöneet tasavallan. Nyt ne söivät menneisyyden. Liekit söivät Berliinin kadut ja ihmiset, ne söivät lapseni ja ne tulisivat syömään isäni -- alitajunnan liekit, musta-valko-punaiset liekit. Ja kokonaisen poltetun maailman tuhkasta kasvaisi harmaakatseisten feeniks-lasten sukupolvi ruotimaan maailmankatsomuksensa rikki pommitettuja raunioita.

Pariisin-junan puskettua liikkeelle Sebastian nukahti miltei heti, käsi ympärilläni. Junanvaunun lepattavassa valossa luin Bronnenin näytelmää. Se oli ylilyöty ja erikoisuudenhakuinen, mutta loppu teki silti minuun vaikutuksen. Näytelmässä nuori Walter Fessel rakastuu äitiinsä ja tappaa isänsä. Äiti yrittää vietellä pojan, mutta tulee torjutuksi: nuori mies kääntyy alastoman äitinsä luota ja puhuu:

Olen saanut tarpeekseni sinusta.
Olen saanut tarpeekseni kaikesta.
Mene, hautaa aviomiehesi, olet vanha,
minä kuitenkin olen nuori,
en tunne sinua,
olen vapaa.
Ei ketään edelläni, ei ketään vierelläni, ei ketään ylläni, isä kuollut,
taivas, hyppään sinuun, minä lennän,
Se yllyttää, värisee, valittaa, itkee, täytyy nousta, paisuu, kukistaa, purskahtaa, lentää, täytyy nousta, täytyy nousta,
Minä,
Minä puhkean kukkaan --